Islannin kansakunnan kaapin päältä
Jos näyttää Martti Ahtisaaren saama Nobelin rauhanpalkinto olevan melkein elämää suurempi asia viidelle miljoonalle suomalaiselle niin ymmärtää hyvin, mitä islantilaisen kirjailijan Halldór Kilian Laxnessin vuonna 1955 saama kirjallisuuden Nobel merkitsi silloin alle 300 000 asukkaan Islannille. Syyttä ei hänen elämäkertansa kirjoittaja Halldór Gudmundsson nimitä häntä Euroopan viimeiseksi kansallisrunoilijaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hänen vahvasti Islantiin ankkuroituneet romaaninsa olisivat puhutelleet vain islantilaisia, vaan hän oli saavuttanut maailmanlaajuista menestystä jo ennen Nobelin palkinnon saamista.
Halldór Laxness syntyi 1902 Reykjavikin lähellä silloin vielä hyvin köyhässä ja karussa maassa. Seitsenvuotiaana hän koki uskonnollisen ilmestyselämyksen, jossa Kristus kertoi hänen kuolevan 17-vuotiaana. Tämä laukaisi pojassa mielettömän kirjoittamisvimman jotta hän ehtisi julkaista jotain ennen ennustuksen toteutumista. Ensimmäisen romaaninsa hän saikin julkaistuksi jo 17-vuotiaana, mutta tätä seurasi kuutisenkymmentä muutakin teosta ennen kuin hän vuonna 1998 kuoli 95-vuotiaana kotonaan.
Halldór Laxness oli nuoruudessaan uskovainen ja kääntyi myös katolilaisuuteen – jolloin hän liitti nimeensä Kilianin irlantilaispyhimyksen mukaan ja asui kaksi vuotta benedektiiniläisluostarissa – mutta luopui uskostaan jo paljon ennen kolmattakymmentä ikävuottaan. Matkustaminen oli Halldórille aina tärkeätä ja hän vietti ison osan elämästään ennen muuta Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneilla matkoillaan. 20-luvulla hän hakeutui Hollywoodiin ja toivoi uraa elokuvakäsikirjoitusten tekijänä. MGM kiinnostui yhdestä hänen ehdotuksestaan ja Halldór näki sielunsa silmillä jo Greta Garbon elokuvansa pääosassa, mutta hanke raukesi ja pettynyt Halldór palasi takaisin kirjallisuuteen. Hyvitystä hän sai paljon myöhemmin, kun useista hänen romaaneistaan tehtiin myös elokuvia.
Yhdysvalloissa Halldórista tuli sosialisti, myöhemmin kommunisti ja Neuvostoliiton apologisti, vaikkei koskaan Islannin kommunistiseen puolueeseen liittynytkään. 30-luvulla hän puolusti Stalinin näytösoikeudenkäyntejä ja oli itse maassa vierailulla ja silminnäkijänä, kun yksi hänen ystävistään Vera Hertzsch pidätettiin vuoden vanhan tyttärensä kanssa. Halldór tiesi sittemmin leireillä menehtyneen Hertzschin syyttömäksi, mutta vaikeni asiasta 25 vuotta.
Aatteelle hän pysyi uskollisena vähitellen etäisyyttä ottaen, aina 60-luvulle saakka, ryhtymättä senkään jälkeen aktiiviseksi anti-kommunistiksi tai muutoin näyttäviä katumusharjoituksia tekemään. Vaikka Halldór kirjoitti myös useita poleemisia esseitä ja osallistui poliittiseen debattiin Islannissa, ei aate tai puolue koskaan ohjannut hänen kirjallista työtään. Sosialistista realismia hän ei todellakaan edustanut ja suhtautui siihen kriittisesti, ja vaikka hänen kirjojaan käännettiin ja julkaistiin paljon myös itäblokin maissa suhtautuivat puolueviranomaiset hänen kirjallisuuteensa kuitenkin aina tietyllä etäisyydellä ja varovaisuudella. Elämänsä lopulla Halldór alkoi jälleen kiinnostua uskonnosta, vaikkei kirkon helmoihin enää palannutkaan.
Muun ohella Halldór Gudmundssonin kirja valaisee myös Islannin kulttuuria ja politiikkaa laajemminkin. Pienessä maassa kaikki tunsivat toisensa ja vaikka Halldórin välit moniin konservatiivisempiin poliitikkoihin ja kulttuuripiireihin välillä kärjistyvätkin jopa sille tasolle, että oikeistohallitus yhdessä Yhdysvaltain viranomaisten kanssa yritti 40-luvun lopulla kylmän sodan kiihtyessä saada Halldórin selvästi poliittisesti motivoidussa prosessissa tuomituksi veropetoksesta, jäi tämä kuitenkin ohimeneväksi vaiheeksi. Myös henkilötasolla Halldórin suhteet moniin aikaisempiin vastustajiinsa korjaantuivat myöhemmin. Vaikka kaikki eivät Halldórin poliittisista mielipiteistä pitäneetkään tuli Nobel-kirjailijasta lopulta kansakuntansa kaapin päälle kohotettu kansallissankari.
Oma ajankohtaisuutensa on Halldór Laxnessin Gudsgåva romaanissaan vuonna 1972 esittämällä kuvauksella islantilaisesta sillikuninkaasta, jonka spekulantin ominaisuudet hän näki eräässä haastattelussaan laajemminkin tyypillisiksi Islannille, jonka koko 1900-luvun kehityksen hän näki perustuneen keinotteluun. Vieläkö Islannista löytyisi tämän ajan uusi Halldór Laxness, joka koko maailmaa puhuttelevalla tavalla kertoisi miten Islanti on päätynyt siihen, missä se tänään on.
Täytyy olla jossain määrin valmiiksi rakastunut Islantiin tai Halldór Laxnessin kirjoihin ennen kuin muista kuin työperäisistä syistä tarttuu tällaiseen yli seitsemänsataa sivuiseen tiiliskivielämäkertaan. Olen kauan sitten lukenut Atomiaseman ja jonkun muun satunnaisen Laxnessin kirjan ilman, että se olisi silloin tehnyt pysyvämpää vaikutusta, mutta tämän elämäkerran luettuani tulen niihin palaamaan nyt paljon kehittyneemmin odotuksin. Kyse ei ole Laxnessin tuotantoon keskittyvästä kirjallisuushistoriasta vaan laaja-alaisesta elämäkerrasta, jossa toki kirjailijan tuotantokin tulee kattavasti esitellyksi.
Lokakuu 2008
