Toinen Viro
Leena Hietasen pieni kirja Viron venäläisten asemasta on pamflettina ainakin sikäli onnistunut, että se on yllyttänyt ihmisiä ottamaan kirjaan ja sen käsityksiin poikkeuksellisen voimakasta kantaa. Äänessä ovat olleet etupäässä Hietasen arvostelijat, joista monet ovat ottaneet kantaa kirjaa edes lukematta. Se että Hietanen on saanut virolaisilta ja Viron ystäviksi julistautuneilta suomalaisilta runsaasti lunta tupaan ei ole voinut olla mikään yllätys Virossa vuodesta 1993 asuneelle kirjoittajalle. Torjunta liittyy paitsi Viron nykyisyyden käsittelyyn myös historiaan ja siihen kysymykseen oliko Viron kausi neuvostotasavaltana miehitys vai ei.
Minulle ja varmaan jokseenkin kaikille ei-venäläisille historioitsijoille on täysin selvää, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uudelleen vuonna 1944 merkitsi maan miehittämistä ja pakkoliitosta. Silloin ei virolaisten mielipidettä ei kysytty eikä siitä välitetty. Se että Viron silloisen epädemokraattisen hallinnon presidentti Konstantin Pätsin ja puolustusvoimien ylipäällikön Johan Laidonerin johdolla voidaan katsoa vastarintaa tekemättä alistuneen Neuvostoliiton ultimaatumeille ja hyväksyneen ne perustuslaillisessa järjestyksessä – kuten historioitsijoista mm. Martti Turtola ja Magnus Ilmjärv ovat osoittaneet – ei miehityksen todellisuutta ja tuomittavuutta muuksi muuta.
Leena Hietasen pamfletin suurin heikkous ja haavoittuvuus on siinä, että se jättää miehityskysymyksen ikäänkuin avoimeksi todeten, että vastaus riippuu keneltä kysyy. Sen jälkeen on turha odottaa, että hänen sinänsä tärkeät ja perustellut huomionsa Viron venäläisvähemmistön asemasta ja kohtelusta otettaisiin Virossa asiallisesti vastaan. Kuitenkin olisi perusteltua ja tärkeätä, että Viron vähemmistökysymyksiä ja politiikkaa käsiteltäisiin yleisten kansainvälisten sopimusten ja standardien mukaisesti eikä siitä lähtien, että Virossa asuva venäläisväestö edustaa entistä miehitysvaltaa ja että tähän vähemmistöön kuuluvia voidaan sillä perusteella kohdella toisin kuin kielivähemmistöjä muissa maissa.
Siitä millaista Viron venäjänkielisten asukkaiden arkinen elo ja asiointi Viron viranomaisten kanssa on, on Hietasella esitettävänä paljon esimerkkejä. Yksi niistä koskee olympiahiihtäjä Kristina Smigunia, jonka voittamat mitalit kyllä kelpaavat Virolle, mutta ei hänen neuvostoaikainen upseeri-isänsä. Muutoin Hietasen esittämät tapaukset ovat luonteeltaan enimmäkseen omakohtaisia tai yleensä yksittäistapauksiin perustuvia anekdootteja, jolloin ne voidaan myös liian helposti sivuuttaa epäsystemaattisena kerrontana epäluotettavina tai muutoin epäedustavina.
Vakava kysymys kaiken takana on se, antaako Viron toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen historia oikeutuksen sille, että Viro (kuten myös Latvia) tähtää yksikieliseen valtioon eikä hyväksy suurimmalle vähemmistölle täydellisiä kansalais- ja kielellisiä oikeuksia, jotka missä tahansa muussa EU-maassa samansuuruisille kielivähemmistöille kuuluvat itsestäänselvyyksinä. Hietanen muistuttaa, minkälainen huuto ja poru syntyi siitä, kun Jörn Donner europarlamentissa ollessaan tuli esittäneeksi mietintöä, jossa Virolle tarjottiin malliksi samanlaista kaksikielisyyttä kuin esim. Suomessa on toteutettu. Donner joutuikin vähin äänin unohtamaan esityksensä ja Viro sai europarlamentin siunauksen kielipolitiikalleen. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin pronssisoturipatsaan siirron synnyttämät reaktiot kertovat sen, ettei nykyinenkään muiden vähintään vaiteliaan ymmärryksen saanut yksipuolinen integraatiopolitiikka ole onnistunut.
Leena Hietasta voi arvostella sekä yksityiskohtien ja historian huonosta tuntemuksesta että vääristä tulkinnoista ja jopa jossain määrin virolaisvastaisesta asenteellisuudestakin, mutta ei siitä, että hän rohkenee nostaa tällaisia kysymyksiä pohdittavaksi. Perustavanlaatuinen ihmisoikeuskysymys on, ettei Viron venäjänkielistä väestöä saa kollektiivisesti pitää syyllisenä miehitykseen – tai vielä vähemmän siihen, miten Venäjä toimii Georgiassa. Tulee myös mieleen, että jos Venäjä pitää oikeutenaan suojella maan rajojen ulkopuolella asuvia kansalaisiaan myös rauhaa uhkaavin keinoin, niin yksi tapa vähentää tällaista uhkaa on nopeuttaa kansalaisuudettomien virolaisten kansalaisoikeuksien saamista.
Syyskuu 2008
