Vuoden 1968 kullatut muistot
Kuten Mark Kurlansky neljä vuotta sitten ilmestyneen ja tänä vuonna myös suomeksi julkaistun kirjansa nimessä väittää, vuoteen 1968 sijoittuu paljon poikkeuksellisen huomion saaneita ja historiaan jääneitä tapahtumia, jotka aikanaan todella vaikuttivat monella tavoin merkittävästi. Eri asia on, kuinka pysyvästi ja millä tavoin ne kuitenkaan maailmaa muuttivat. Siihen ei Kurlansky kirjassaan edes yritä antaa vastausta.
Kurlansky kirjoittaa sujuvalla toimittajan kynällä, mutta tekstinsä myös dokumentoiden.
Keskeisenä aineistona ovat lehtien ja kirjallisuuden lisäksi myös eräiden tunnetuimpien vuoden 1968 opiskelijaliikkeiden johtohahmojen, kuten Daniel Cohn-Benditin, Tom Haydenin, Adam Mischnikin ja Mark Ruddin haastattelut. Kirjan pääpaino on Yhdysvalloissa, toissijaisesti ulottuen myös Eurooppaan, missä Tsekkoslovakian tapahtumien seuranta saa ainakin yhtä suuren painon kuin Ranskan. Sen sijaan Meksikoa lukuunottamatta ei tapahtumia muualla maailmassa tai ylipäätään pienemmissä maissa juurikaan käsitellä. Toisaalta käsittely ei rajoitu vain politiikkaan ja opiskelijaliikkeisiin, vaan myös ajan nuorisokulttuuri ja media saavat huomiota.
Isot nimet ja otsikot ovat Bobby Kennedy, Martin Luther King ja Alexander Dubcek; Tshekkoslovakia, Vietnam, Chicago ja Mexico City. Yksi vuoden huipentumista oli demokraattien Chicagon puoluekokous, josta suuremmaksi uutiseksi kuin Hubert Humphreyn nimitys presidenttiehdokkaaksi nousivat jippien (politisoitujen hippien), Black Power-aktivistien ja Vietnamin sodan vastustajien mielenosoitukset, jotka poliisi brutaalisti hajotti. Uuttakin opin: Jerry Rubin ja Abbie Hoffman kannattivat eri presidenttiehdokasta Youth International Partyn puoluekokouksessa Chicagossa. Edellinen oli tuonut ehdokkaanaan mahdollisimman ruman karjun paikalle, kun taas Hoffman oli etsinyt soman ja valokuvauksellisen sian. Kyse oli jippikaksikon poliittisista suuntaeroista: Hoffmanin mukaan Rubin halusi aina vain puida nyrkkiä, kun taas Hoffman teki saman hymyillen.
Merkityksellisempi uusi tieto – tai sellainen, joka vasta arkistojen avautumisen jälkeen on tällä vuosituhannella tullut tunnetuksi – on se, että armeijan salaisen yksikön provosoimassa Mexico Cityn verilöylyssä olympialaisten alla ei luoteihin kuollut vain 20 opiskelijaa, vaan oikeampi luku voi olla noin kaksisataa. Tämän tiedon valossa ei Kainuun Sanomien otsikoihin lokakuussa 1968 päässyt minulta tivattu lausunto ja otsikko ”Tuomioja jyrkkänä: kisat peruutettava ja urheilijat kutsuttava kotiin” välttämättä ollutkaan ylireagointia.
1968 tapahtumat tulevat näissä puitteissa kohtuullisen mukaansatempaavalla tavalla käsitellyiksi. Vuosi 1968 ei syntynyt tyhjästä, vaan Kurlansky kuvaa asianmukaisesti myös sitä edeltäneet lähihistorian vaiheet. Mitä vuoden 1968 jälkeen tapahtui ja mitä tuo vuosi jätti perinnöksi muuta kuin epämääräisen käsitteen ”The 1968 Generation” – johon kuuluviksi Kurlansky empimättä nimeää paitsi Bill Clintonin ja Gerhard Schröderin myös Tony Blairin – jää sen sijaan käsittelemättä. Mutta ehkä Blairkin kuuluu joukkoon, jos Kurlanskyn tavoin Marshall McLuhaniin yhtyen katsoo, ”politiikon aina vetäytyvän imagonsa taakse, koska se on aina monta kertaa voimakkaampi kuin mitä hän itse voi olla”.
Kurlanskyn kirja on siis varsin luettava sekä myös hyödyllinen ja faktojen osalta ilmeisen luotettava kuvaus vuoden 1968 tapahtumista, mutta jättää selitykset ja analyysin vähälle. Kurlanksy itse ei sitä sano, mutta hänen tkestinsä kertoo myös sen minkä myöhempi historia on vahvistanut. 1968 ei ollut uuden vasemmiston nousun vaan Yhdysvalloissa Nixonin valinnasta alkaneen uuden oikeiston ja muutaman vuosikymmenen jatkuneen uusliberalistisen hegemoniakauden alku.
Elokuu 2008
