Suomalaisen poliisin mystifioitua psykohistoriaa
Ilkka Levä on tuoreessa väitöskirjassaan käsitellyt kiintoisaa ja tärkeää aihetta miten poliisiin kohdistuvat odotukset ja poliisin toimintatapa ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Tätä tarkastellaan vuonna 1930 sattuneen Rovaniemen murhapolttotapauksen ja muutaman myöhemmän murrosvaiheen esimerkkitapausten valossa. Tiedekunnan julkaiseman yhteenvedon mukaan ”keskeinen muutos poliisin työidentiteetin tasolla on väittelijän mukaan suhtautuminen voimankäyttöön. Aiemman kansallisvaltion teräsmiehen keskeiseksi poliisihyveeksi korotettiin hiljaisuus ja kyseenalaistamaton toiminta. Siirryttäessä markkinatalouspuheen kyllästämään jälkiteolliseen yhteiskuntaan on keskeiseksi poliisihyveeksi kohonnut neuvottelutaito”.
Jos tiedekunnan yhteenveto on vielä kutakuinkin ymmärrettävää tekstiä, niin isot osat väitöskirjasta jättävät hämmennykseen sellaisenkin lukijan, joka luulee ymmärtävänsä jotain myös tieteellisestä kielenkäytöstä. Esim. seuraava kappale kirjan sivulta 124 huutaa suomentajan perään:
”Miten tällaiset poliisivoimiin tehtävät investoinnit sitten toimivat? Mitä ne tuottivat poliisille tai poliisivoimia auttaville voimille? Tähän voidaan vastata vasta sen jälkeen, kun muistetaan, että tiedostamaton on saatavilla ainoastaan tiedostamattomien representaatioiden kautta, mutta siten, että emme voi päätellä mitään suoraan näistä representaatioista. Halun luonnetta ei siis voi päätellä mistään sitä koskevista tietoisista kielloista. Kaikki metafyysiset olettamukset ovat tämän mukaisesti ajatellen vain vainoharhaisia molaarisia investointeja, jotka loukkaavat haluntuotannon molekulaarisia investointeja. On kuitenkin havaittava myös se, että kaikessa vainoharhaisuudessaan em. olettamukset ovat sinällään yleisinhimillisiä ja lausumina ymmärrettäviä (= niiden lausujaa ei tarvitse patologisoida ”toiseksi”).”
Tällaisia esimerkkejä kielenkäytöstä ei kirjasta tarvitse etsimällä etsiä, vaan niitä tulee vastaan lähes joka sivulla. Ei ole sinänsä harvinaista, että väitöskirjoilta edellytetty työn teoreettisen viitekehyksen kuvaus voi olla samankaltaista muille aukeamatonta salakieltä, mutta silloinkin esim. historian alaan kuuluvissa töissä itse tutkimuksellinen leipäteksti on yleensä kohtuullisen helposti aukeavaa normaalia kieltä. Joskus myös niin, ettei pakollisen teoreettisen osuuden ja muun tekstin välille edes löydy erityisempää yhteyttä.
Levän väitöskirjaa ei tällaisesta kaksijakoisuudesta voi moittia. Silti siitäkin toki löytyy runsaasti kohtuullisen pitkiä selkokielisiä jaksoja, jotka antavat uutta tietoa ja avaavat uusia näkökulmia myös perinteisempään historiantutkimukseen tottuneille lukijoille.
Näillä huomautuksilla en suinkaan ota etäisyyttä psykohistoriaan tai yleisemminkään siihen, että perinteistä historiantutkimusta laajennetaan muiden tieteiden näkökulmilla ja menetelmillä. Mutta lisääkö se, että Levän väitöskirjan teoreettisessa viitekehyksessä – kuten kirjan takakansi mainostaa – sijansa ”saavat niin psykohistoria, jälkikoloniaalinen feministitutkimus kuin myös ranskalaisten antioidipalistien, filosofi Gilles Deleuzen ja psykiatri Félix Guattarin kehittelemä halun filosofia” jotain todellista historian ymmärrystämme, vai onko se paremminkin sitä sekoittamassa? Kaikessa tieteessä tulisi pyrkiä mahdollisimman selkeään ja täsmälliseen ilmaisuun. Epäselvästi sanottu on usein myös epäselvästi ajateltu.
Elokuu 2008
10.8.2008
