Kirjailija hanttihommissa
K.H. Pentti täytti kesäkuussa 2008 90 vuotta, mikä merkkipäivä myös huomioitiin julkaisemalla hänestä kirjoitettu elämäkerta. Pentin äiti oli 92-vuotiaaksi elänyt Helmi Arneberg-Pentti ja isä Samuel Johannes Malakias Pentti, molemmat merkittäviä aktivistihenkisiä oikeistovaikuttajia. Arneberg-Pentti oli 20-luvulla valtakunnan lottajohtaja, S.J. Pentti hääräili läheisen ystävänsä Kai Donnerin kanssa kaikissa niissä Mannerheimin ja Rudolf Waldenin taustajoukoissa, joissa aktivistit juonittelivat valkoisen Suomen vuonna 1918 kesken jääneen ohjelman loppuunsaattamista. Isä-Pentti toimi Waldenin Yhtyneiden Paperitehtaitten lakimiehenä ja hallituksen jäsenenä, mutta varsinainen päätyönsä hänellä oli ensin Kauppalehden ja sitten Uuden Suomen päätoimittajana, missä tehtävässä hän koetti pitää kokoomusta niin pitkään kuin mahdollista lapualaisilla linjoilla.
K.H. Pentti puolestaan kouluttautui kadettiupseeriksi, diplomi-insinööriksi ja ekonomiksi, nai rakennusliike Lemminkäisen omistajajohtajan Oskari Vilamon Eva tyttären 30-luvulla, pelasi pesäpalloa, koripalloa, maahockeytä ja jääpalloa SM- ja maajoukkuetasolla, soitti vetopasuunaa White Dandies tanssiorkesterissa ja myöhemmin käyrätorvea mm. Haifan sinfoniaorkesterissa, oli sodan aikana ilmapuolustuksen avainupseereita ja sodan jälkeen Juuso Waldenin luottomiehenä Yhtyneitten moninaisissa tehtävissä, Shellin operatiivisena johtajana, Nesteen kaupallisena johtajana ja lopulta Puolustustaloudellisen suunnittelukunnan toimistopäällikkönä työläännyttyään perinpohjaisesti siihen Uolevi Raaden simputuksenomaiseen kohteluun, joka kohdistui yrityksessä häneenkin. Näiden tehtävien ohella hän toimi monen vuosikymmenen ajan perheyhtiö Lemminkäisen hallituksen puheenjohtajana – myös sen jälkeen kun avioliitto yhtiön enemmistön omistaneen Eva Vilamo-Pentin kanssa oli päättynyt eroon – kunnes luovutti 75-vuotiaana paikkansa pojalleen Heikki Pentille.
Tällaisista aineksista ja henkilöistä olisi tarjoutunut mahdollisuus saada kokoon vaikka kuinka mielenkiintoista ja valaisevaa teollisuus-, kulttuuri- , talous-, henkilö- ja poliittista historiaa, mutta kirjoitustyöhön pestattu Antti Tuuri on jättänyt sen täysin käyttämättä, eikä se voi johtua vain siitä, että työn tilaaja olisi asettanut niin tiukkoja kirjoittajan vapautta rajoittavia ehtoja.
170-sivuinen runsaasti kuvitettu teos ei juuri yllä paljoa enempään kuin kritiikittömään, päähenkilön kanssa käytyihin keskusteluihin perustuvaan henkilöhistorialliseen kronikointiin. Isä-Pentin poliittiset harrastukset ja juonittelut on pelkistetty pelkäksi harmittomaksi isänmaallisuudeksi, jonka arvot poikakin jakoi ilman sinimustiin tunnuksiin hairahtumista.
Silti rivien välistä ja muutamista sivulauseista voi päätellä erilaisten poliittisten, liikkeenjohdollisten ja henkilösuhteisiin liittyvien jännitteiden olemassaolon, vaikkei niitä enempi avatakaan. K.H. Pentin ja Eva Vilamo-Pentin avioliitto lienee ollut aika merkillinen, suurimman osan ajasta ennen avioeroaan he asuivat töiden vuoksi erillään eikä K.H. Pentti tutustunut poikiinsa oikeastaan ennen kuin heistä 80-luvulla tuli liikekumppaneita Lemminkäisen johdossa. Lemminkäistä voikin luonnehtia eräänlaiseksi Niskavuoreksi, jonka eteen suvun oli pidettävä yhtä ja jonka hallituksen puheenjohtajana Eva Vilamo-Pentti halusi ex-miehensä jatkavan.
Yksi historioitsijaa kutkuttava uusi tieto kirjasta myös löytyy. Kun Pentti sodan aikana sai koulutettavakseen ryhmän naisia ilmatorjunnan valonheitinjaoston tehtäviin, oli ryhmässä mukana eräs juutalainen tyttö, joka tätä kautta pääsi Lotta Svärdin järjestön jäseneksi. Sitä ennen ei järjestöön oltu kelpuutettu juutalaisia. Jos tieto juutalaisten syrjinnästä pitää paikkansa, niin harvinaisen hyvin se on osattu kaikesta Lotta- ja muusta sotamuistelusta pitää poissa.
Antti Tuuri on parhaimmallaan kuulunut Suomen kirjailijoiden kärkikaartiin, mutta hänen viimeaikaisia tilaustöitään ei voi kiittää sen enempää kirjallisista kuin tutkimuksellisistakaan ansioista.
Heinäkuu 2008
