Ei unohdeta pankkikriisiä!
Huutomerkkisarjan uusi tuleminen alkoi komeasti Seppo Konttisen pankkitukipamfletilla . Samaa aihetta paljolti yksityiskohtia myöten käsittelee Antti-Pekka Pietilän pamfletinomainen uusi kirja, joka sekään ei pyri olemaan mikään pankkikriisin kattava historia. Samalla tavoin kuin Konttinen, myös Pietilä käsittelee SYP:n useimmilta aikanaan jokseenkin huomaamatta jäänyttä puhallustemppua, jolla vanha SYP lopetettiin ja sen toimintoja jatkettiin uuden SYP:n nimissä. Puhalluksen kohteena olivat pankin velalliset ja pankkitukea maksaneet veronmaksajat. Muutoinkin juuri SYP:n toiminnot ovat Pietilän erityisen syynin kohteena, vaikkeivat muutkaan pankit huomiotta jää.
Konttisen lailla Pietilä käy myös lävitse presidentti Koiviston roolin pankkien pelastusoperaation kulissimiehenä. Koivisto ei ainoastaan ottanut julkisestikin jyrkästi kantaa pankkien puolesta niiden velallisia vastaan, vaan myös järjesti oikeushistoriallisesti ainutlaatuisen puhuttelun presidentinlinnassa eräille korkeimman oikeuden jäsenille ja muille oikeuslaitoksen johtaville tuomareille ja alan huippujuristeille. Tilaisuuden jälkeen KKO:n linja muuttui ja se asettui uusissa ratkaisuissaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta pankkien puolelle velallisia vastaan.
Aivan erityisesti Pietilä paneutuu pankkien ennen markan devalvaatiota innokkaasti markkinoimien valuuttaluottojen ottajien kohtaloon ja osoittaa, että valuuttalainojen devalvaatiotappioiden perimistä velallisilta voi hyvin perustein pitää laittomana. Näin siksi, että pankkien vekselimuotoisina myöntämät luotot eivät täyttäneet vekseleitä koskevia muotomääräyksiä, jonka vuoksi pankit ryhtyivät KKO:n yhden vuonna 1989 annetun – mutta tuomioistuinten suurimmaksi osaksi sivuuttaman – ennakkopäätöksen jälkeen tulkitsemaan näitä lainapapereitaan velkakirjoiksi.
Vekselimuotoon pankit olivat päätyneet siksi, että lainat olivat silloin leimaveroista vapautettuja. Leimaverot olivat muutoinkin elintärkeä asia pankeille sillä korivaluuttavekseleiden verollepanon ohella niitä uhkasi joukkovelkakirjalainojen verottaminen. Tätä kuralle menneiden pankkien talous ei olisi kestänyt ja ratkaisuksi räätälöitiin vuonna 1993 kiireisessä järjestyksessä valmisteltu verovapauden varmistanut poikkeuslaki, jonka todellinen merkitys ja tarkoitus salattiin tarkoin niin eduskunnalta kuin ministereiden enemmistöltäkin. Eduskunnalle esim. kerrottiin, ettei lainmuutoksella olisi taloudellisia vaikutuksia, vaikka verottaja samanaikaisesti valmisteli miljardien markkojen verorästien maksuunpanoa.
Leimaverojakin tärkeämpi asia pankeille oli, että ne kykenivät siirtämään valuuttakurssitappiot täysimääräisesti velallisten maksettaviksi, miltä Pietilän mukaan puuttui oikeudellinen pohja, puhumattakaan moraalista tilanteessa, jossa suuri osa lainanottajista oli tietoisesti johdettu harhaan lainaan sisältyvän riskin osalta.
Aiemmin pätevänä ja kriittisenä taloustoimittajana ansioitunut Pietilä ei enää Ilta-Sanomien päätoimittajana ollut kunniaksi journalistien ammattikunnalle, ja se pesti päätyikin eroon. Tässä kirjassa Pietilä on taas palanut oikeaan elementtiinsä tutkivana toimittajana. Verrattuna Konttisen lennokkaaseen mutta dokumentoimattomaan pamflettiin on Pietilän teksti kuivakkaampaa, mutta huolellisesti dokumentoitua erityisesti pankkilainsäädännön tulkintojen ja käytön osalta. Ero Konttisen metodiin näyttää kuitenkin suuremmalta kuin onkaan, sillä keskeisimmät lähteet ovat Pietilälläkin anonyyminä tehdyt pankinjohtaja- ja virkamieshaastattelut.
Pietilä tuntuu hyväksyvän virallisen totuuden, jonka mukaan presidentti Koiviston, pääministeri Ahon ja keskeisintä vastuuta kantaneen valtiovarainministeri Iiro Viinasen toimet pelastivat sekä pankit että kansantalouden toimintakyvyn, mutta kiinnittää aiheellisesti huomiota siihen, millaisin kustannuksin tämä tehtiin. On kuitenkin yksipuolista väittää, että ”ainoastaan valuuttalainoja ottaneet yrittäjät joutuivat maksamaan talouspolitiikan täydellisen epäonnistumisen kustannukset”.
Pietilä tuskin odottaa, että vääryyttä kärsineet enää saisivat oikeutta, mutta kohtuuton ei ole odotus, että tapahtuneita erehdyksiä ja vääryyksiä ei kuitenkaan painettaisi loputtomiin villaisella. Avoimeen ja rehelliseen menneisyydenhallintaan tulisi pystyä myös taloushistorian osalta.
Heinäkuu 2008
20.7.2008
