Kun demarinuoret sosialismiin pyrkivät
Sosialidemokraattiset nuoret (ent. SNK, ent. Sosialidemokraattinen nuorisoliitto, ent. Sosialidemokraattinen työläisnuorisoliitto) juhlistivat pari vuotta sitten satavuotissyntymäpäiväänsä julkaisemalla uuden historiateoksen nykyisestä nuorisoliitosta ja sen välittömistä edeltäjistä. Ensimmäinen v. 1906 perustetun liiton valtasivat kommunistit kansalaissodan jälkeen ja se lakkautettiin v. 1921, sen jälkeen perustettu uusi liitto jäi skogilaisten käsiin puolueen hajaantuessa v. 1959.
Kuten esipuheessa mainostetaan, on kyseessä ensimmäinen kattava historiateos sosialidemokraattisista nuorista. Aiemmista yritelmistä paras on Aimo Kairamon Sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen historia vuoteen 1922, joka ei koskaan saanut valitettavasti jatkoa. Kairamon ansioihin kuului hyvä työväenliikkeen aatehistorian yleistuntemus ja nuorisoliiton asettaminen niihin puitteisiin.
Mitä lähemmäksi omaa aikaamme tullaan sen vaikeammaksi tehtävä olisi käynyt Kairamollekin. Jo puoluehajaannuksen selittäminen ja syvätrendien erottaminen puhtaasta valtataistelusta on ylivoimainen haaste. Omalla tavallaan selkein selitettävä jakso kattaa 60-luvun, jolloin SNK oli aika yksiselitteisesti puolueen (vanha)leskisläisen oikeiston väline ja jolloin silloiseen opiskelijaliikkeeseen pitkälti nojautunut puolueen ja Rafael Paasion valinnasta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1963 voimansa ammentanut vasemmisto-oppositio alkoi järjestäytyä vieden lopulta voiton 1970 liittokokouksessa.
Näin kai voi sanoa, vaikka ratkaisu tapahtui tiukassa puheenjohtajavaalissa, jossa uusia voima edustava Ulf Sundqvist voitti Risto Laakkosen vain saatuaan vanhan oikeistokaartin tuen taakseen. Silloisia asetelmia kuvaa sekin, että nuorisoliiton entinen pääsihteeri, tiukasti pitsinkiläinen Aulis Leppänen kävi kysymässä minunkin käytettävyyttäni puheenjohtajavaalissa, jos Sundqvistin vetovoima ei olisi riittänyt Laakkosta tukeneen ja puolueen oikeistossa syvästi pelätyn vasemmiston pysäyttämiseksi. Tätä detaljia ei historiassa mainita, mutta kylläkin se että tuin liittokokouksessa kolmatta ehdokasta Matti Ahdetta, joka kuitenkin jäi näiden taistelevien metsojen jalkoihin ja vetäytyi ennen äänestystä.
Tämän jälkeen nuorisoliiton vastakkainasettelujen ymmärtäminen käy entistä vaikeammaksi. Tämä kulminoitui kenties vuoden 1979 liittokokouksessa, jossa äänin 183-152 ratkenneessa puheenjohtajavaalissa vastakkain olivat Jorma Bergholm ja Folke Sundman. Minulla oli silloin vaikeuksia hahmottaa mistä on kysymys, enkä myöhemminkään ole täysin ymmärtänyt, vaikka olen samanaikaisesti molemmilta koettanut saada siihen vaaliryhmäni illanistujaisissa selvyyttä. Kirjassa on kuitenkin hyvä yritys selvittää tätä otsikolla ”Bergholm vs. Sundman”.
Siitä ei myöskään voi lähteä, että tämä teos olisi 400 sivustaan ja huolitellusta ja värikkäästä taitostaan ja kuvituksestaan huolimatta lopullinen sana. Etenkin teoksen viimeistä 25 vuotta kattava osio, josta vastaa Veijo Åberg, jää enemmän historiikin kuin varsinaisen tutkimuksen tasolle. Se perustuu myös suurelta osin asianosaisten haastatteluihin, jotka ovat historiantutkimuksessa tärkeä ja hyödyllinen aineisto, mutta tässä sitä on käytetty enemmän journalistisella kuin myös riittävää lähdekritiikkiä harjoittavan tutkimuksen otteella. Puutteistaan huolimatta – joihin kuuluu myös henkilöhakemiston puuttuminen – Laakson ja Åbergin työ on niin nykypolven lukijoille hyödyllinen kuin myös tulevalle tutkimukselle välttämätön, ja tärkeä sosialidemokraattisen liikkeen menneisyyden tuntemiselle ja ymmärtämiselle laajemminkin.
Kesäkuu 2008
