Viisikko seikkailee
SDP:n puheenjohtajakierroksen aikana olin Miapetra Kumpula-Natrin kanssa lentokoneessa matkalla Joensuuhun. Käytävän toisella puolella Miapetra valmistautui illan ehdokaspaneeliin lukemalla huomiokynällä alleviivauksia tehden SDP:n puoluekokousaloitekirjaa, toisella puolella minä valmistauduin seuraavan päivän ”kymmenen kirjaa lapsuudesta”-ohjelman nauhoitukseen lukemalla Enid Blytonin Viisikko aarresaarella-kirjaa.
Itse asiassa juuri Aarresaari-kirja ei ollut tuttu lapsuudestani, mutta Enid Blyton ja erityisesti hänen seikkailu-sarjansa kirjat tulivat tutuiksi ja läheisiksi vuosina 1955-1957 jolloin asuin Lontoossa ja opin sekä kieltä että englantilaisuutta paljolti näiden kirjojen avittamana. Yksi näistä seikkailu-sarjan kirjoista, The Island of Adventure, löytyi vieläkin kirjahyllystäni. Itse asiassa luulin alun perin, että kyse olisi ollut yhdestä ja samasta kirjasta, sillä molemmissa seikkailee kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä ja poikaa ja koira ja vielä aivan samalla lailla salaperäiseen pieneen saareen ja sen raunioista löytyvään yllätykseen tutustuen.
Laskutavasta riippuen Enid Blytonin tuotantoon mahtuu 600–800 kirjaa joten niiden samankaltaisuus ei yllätä. Yhteen viisikko-kirjan tekemiseen Blytonilta kului noin neljä ja puoli päivää, joka siis jätti hyvin aikaa pitkän viikonlopun viettämiseen. Kaikkiaan on Blytonin kirjoja yli kahdeksallekymmenelle kielelle käännettynä myyty noin neljäsataa miljoonaa kappaletta, mikä nostaa hänet maailman kaikkien aikojen kuudenneksi eniten myydyn kirjailijan joukkoon, vain vähän Leninin ja Shakespearen jäljessä.
Aarresaari on viisikko-kirjoista ensimmäinen ja se ilmestyi jo vuonna 1942. Mutta Blytonin kirjat ovat ajattomia, sotaa ei näy missään eivätkä mitkään muutkaan isommat huolet koskaan heijastu Blytonin hyvin perusturvalliseen maailmaan, jossa nokkelat lapset joutuvat jännittäviin – mutta ei liian pelottaviin tai painajaisia synnyttäviin – seikkailuihin joista aina selviävät tavalla, joka siinä sivussa ratkaisee heidän vanhempiensa mahdolliset rahahuoletkin.
Suurta kirjallisuutta Blytonin kirjat eivät ole. Niistä ei löydä hakemallakaan piilotettua syvällisyyttä, mutta lastenkirjallisuudessa ne ovat säilyttäneet asemansa iättöminä klassikoina, jotka kaikki kieli- ja kulttuurirajat ylittäen ovat monen vuosikymmenen ajan olleet noin kymmenvuotiaitten lasten ahminnan kohteena. Tämä kieli- ja kulttuurirajojen ylittäminen on yllättävää, koska olen aina itse pitänyt – kuten varmaan kaikki näitä kirjoja lukeneet englantilaiset lapset – niitä hyvin perusenglantilaisina sillä tavoin kuin BBC:n standard english ja muut keskiluokkaiset arvot ja asenteet ovat tämän käsitteen määrittäneet.
Blytonin kirjojen suosioon ei ole vaikuttanut se, että ne joutuivat jo viisikymmenluvulta alkaen monenlaisen kritiikin kohteeksi erityisesti kirjallisen ja kielellisen yksinkertaisuutensa, vanhoillisten asenteittensa, perinteisiin sukupuolirooleihin sidonnaisuutensa ja piilorasisminsa vuoksi. Kaikki tämä poliittisen korrektiuden puutteeseen kohdistuva kritiikki on sinänsä totta ja perusteltua, mutta ei kuitenkaan tee hänen tuotantonsa sensuuripyrkimyksistä oikeutettuja. Blytonin epätodellista mutta viatonta lasten maailmaa on vaikea pitää jotenkin erityisen vahingollisena kenellekään, varsinkaan verrattuna monenlaiseen muuhun lapsille nykyään tarjottuun – tai ainakin heidän ulottuvilleen saatettuun – usein väkivaltaa ja toisenlaista seksismiä tihkuvaan roskakulttuuriin.
Kesäkuu 2008
