Amerikkalaisen lehtikuningattaren tarina
Katharine Grahamin monumentaalinen muistelmateos on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta se on edelleen lukemisen arvoinen. Katherine Meyer syntyi v. 1917 kultalusikka suussaan sijoittaja Ernest Myerin perheeseen. Isä-Meyer keräsi omaisuutensa Allied Chemical-yhtiön omistajana ja kehittäjänä ja vuonna 1930 presidentti Hoover teki hänestä keskuspankki Federal Reservin pääjohtajan, mistä paikasta hän erosi Rooseveltin tultua presidentiksi v. 1933. Samana vuonna hän hankki konkurssikypsän Washington Post -lehden, jonka hän vähitellen nosti 50-luvun alkuun mennessä yhdeksi USA:n menestyksekkäimmäksi ja arvovaltaisimmaksi sanomalehdeksi.
Hänen tyttärensä Katharine avioitui vuonna 1940 Philip Grahamin kanssa. Meyer teki vävypojastaan seuraajansa Washington Post-yhtymän pääjohtajana ja lehden kustantajana ja siirsi tälle myös ison osan yhtiön osakkeista. Philip ja Katharine Graham olivat Washingtonin seurapiirien kermaa ja heillä oli läheiset suhteet lähes kaikkiin aikakauden johtaviin poliitikkoihin, myös republikaaneihin vaikka he demokraatteja pääsääntöisesti tukivatkin. He kuuluivat Kennedy-klaanin lähipiiriin, mutta Lyndon Johnson oli kuitenkin se poliitikko, jonka kanssa Grahamien välit olivat läheisimmät. Vetäytyvämpi ja julkisuudessa epävarma Katharine Graham tyytyi pitkään miehensä johtoroolin, kunnes 60-luvun alkupuolella hän sai kuulla miehensä suhteesta Post-konserniin kuuluvan Newsweekin toimittajan kanssa. Philip Graham halusi avioeron ja aikoi viedä yhtiön enemmistövallan mukanaan. Katharine Graham päätti taistella pitääkseen lehden suvussaan, mutta kiista ratkesi kun Philipin mielenterveys alkoi horjua ja hän teki vuonna 1963 itsemurhan.
Vaikka aiemmin toimittajankokemusta saanut Katharine Graham ei sentään ollut pelkkä kotirouva periessään yhtiön ei hänellä ollut liikkeenjohdosta mitään kokemusta. Hän kuitenkin pystyi ottamaan yhtiön haltuunsa ja johtamaan sitä menestyksekkäästi sen laajentuessa merkittäväksi ja tuottoisaksi mediakonserniksi. Washington Post oli yhtymän lippulaiva ja sen rohkeus ja journalistiset saavutukset tunnetaan kun se ensin New YorkTimesin kanssa alkoi julkaista ns. USA:n Vietnamin politiikan juuret ja heikkoudet paljastaneita Pentagonin papereita ja sitten aloitti Watergate-skandaalin penkomisen ja jatkoi sitä siihen asti, kunnes paljastuneet laittomuudet lopulta pakottivat Richard Nixonin eroamaan presidentinvirasta.
Postin Watergatea penkoneesta toimittajaparista Bob Woodward ja Carl Bernstein tuli journalismin legendoja (sekä miljonäärejä kirjansa ja siitä tehdyn elokuvan ansiosta). Ironista on, että kumpikaan ei ollut kovin arvostettu lehdessään ennen kuin he alkoivat tutkia Watergatea. Woodward oli päässyt sitkeän yrittämisen jälkeen lehden toimittajaksi vähän ennen Watergatea, pidempään talossa ollut Bernstein taas oli juuri saamaisillaan potkut talosta. Watergate-tutkimusten ajan Graham ja koko toimituksen johto kuitenkin johdonmukaisesti tuki tätä toimittajaparia. Graham lehden julkaisijana sai oman osansa Nixonin hallituksen kiukusta osakseen. Ennen yhden tärkeimmän paljastusreportaasin julkaisemista oikeusministeri John Mitchell uhkasi Bernsteinin kautta Grahamia, että tämän ”tissi pantaisiin isoon mankeliin jos juttu julkaistaisiin”.
Washington Postin elämä ei kuitenkaan välittömästi helpottunut Watergaten ratkettua. Kirjatyöntekijät aloittivat pitkän työtaistelun, jonka alkajaisiksi he tahallisesti vahingoittivat lehden painokoneita estääkseen lehden julkaisemisen. Vain yksi numero jäi lopulta painamatta, lehti teetti painatukset eri kirjapainoissa ja pitkä työtaistelu päätyi lopulta lehden voittoon. Kuvaus työtaistelusta väkivaltaisine yhteenottoineen lakkovartijoiden kanssa muistuttaa enemmän 1800- kuin 1900-luvun loppupuolta ja ehkä myös siitä, miksi amerikkalainen ammattiyhdistysliike luddiittisine asenteineen on jatkuvasti menettänyt asemiaan.
Katherine Grahamin muistelmateos ei ole 700-sivuisena taskukirjanakaan mitään pikalukemista. Yhdysvaltain lähimenneisyydestä, politiikasta ja mediasta kiinnostuneen kannattaa kuitenkin sen lukemiseen muutama ilta käyttää. Graham on myös hyvä ja varmaotteinen kirjoittaja, joka käsittelee oman henkilöhistoriansa monia kipeitäkin asioita avoimesti sekä, itsekriittisesti ja -ironisesti. Avoimuus pysähtyy kuitenkin makuukamarin ovelle ilman että lukija tuntee jääneensä jotain oleellista paitsi.
Helmikuu 2008
