Kokoomus kansanliikkeen johdatuksessa
Kokoomuksen historiankirjoitus on edennyt toiseen osaansa, joka epäilyksettä käsittelee nykykokoomuksen näkökulmasta kaikkein hankalinta aikaa sen historiassa, vuosia 1929–1944. 30-luvun alussa kokoomus eli historiansa oikeistolaisinta kautta, joka huipentui siihen, että sen vuoden 1932 puoluekokouksessa hyväksyttiin Edvin Linkomiehen isänmaallista kansanliikettä kiittävä ponsi, jonka mukaan ”puoluetta oli entistä suuremmassa määrässä ja entistä selvemmin johdettava kansanliikkeen hengessä”. Kun lapualaiset olivat ensin saaneet eduskunnan karkottamaan kommunistit ja estämään heidän osallistumisensa vaaleihin, allekirjoitti puolueen lähes koko eduskuntaryhmä kansanliikkeen hengessä ryhmän välikysymyksen, jossa perättiin hallitukselta toimia sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamiseksi.
Lapualaisterrorin sävyttämä oikeistovirta, joka oli vuoden 1930 vaaleissa tuonut puolueelle ennätykselliset 42 paikkaa ja kääntänyt presidentinvaalin niukasti puolueen ehdokkaan P-E Svinhufvudin hyväksi seuraavana vuonna, sai pahan kolauksen jo Mäntsälän kapinassa helmikuussa 1932. Oikealla odotettiin kuitenkin voitokkaan virran voimistumista, mutta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa puolueen ja kansanliikkeen yhteinen lista menettikin ensin vaaleissa kymmenen paikkaa, jonka jälkeen kokoomus supistui vain 18 kansanedustajan puolueeksi, kun 14 yhteisiltä listoilta valittua edustajaa liittyi omaksi ryhmäkseen järjestäytyneeseen IKL:n eduskuntaryhmään.
Näiltä harharetkiltä puolue palasi hitaasti kansanvaltaiseen rintamaan, kun Paasikivi valittiin eroa IKL:ään korostavin tunnuksin vuonna 1934 puolueen puheenjohtajaksi ja kun mainittu ponsi seuraavana vuonna nimenomaisesti kumottiin. Kokoomuksen ja kokoomuslaisten puheista ja ohjelmista löytyi vain vähän jos lainkaan suoraan fasismia tai hitlerismiä Suomeen suosittavia lausumia – erotuksena näiden aatteiden pitämiselle Italialle ja Saksalle sopivina, joka oli paljon yleisempää – mutta myös lähes kaikki kokoomuksen ns. maltillisiin kuuluvat johtohenkilöt Paasikiveä myöten pohdiskelivat erimuotoisia demokratian rajoitustapoja, jotka olisivat rajoittaneet vaalioikeutta ja/tai tuoneet eduskuntaan myös korporatiivisia elementtejä.
Vuoteen 1939 ulottuvan osuuden kirjoittaja Vesa Vares on tarkka ja tunnollinen historiantutkija, mutta selvästi näkee, että hänellä on ollut haasteena kuvata näitä vaiheita nykykokoomuksen kannalta parhain päin. On oikein huomauttaa, ettei suomalaisten konservatiivien varovaista fasismin ja hitlerismin myötäilyä voi arvioida sen perusteella, mitä tänään tiedämme Auschwitzista. Sen sijaan ei ole kohtuutonta odottaa, että sitä tarkasteltaisiin sen valossa, mitä tiedämme vuoden 1918 tapahtumista Suomessa ja miten valkoisen terrorin toimeenpanijat katsoivat työnsä jääneen kesken.
Porvaripuolueen historiankirjoitus ja -tulkinta on erilaista kuin työväenpuolueiden myös siksi, että puoluejärjestöllä ei ollut ollenkaan samanlaista roolia ja merkitystä kuin vasemmistossa. Vares huomauttaa, ettei puolueen linjasta kamppailtu alhaalta ylös järjestöllisiä voimasuhteita mitaten, vaan ylätason johtajien kesken. Tutkimukselle ongelma on myös, että puolueen perus- ja piirijärjestötason aineistoa on säilynyt niukanlaisesti, kun taas 30-luvulla johtajat kirjoittivat paljon kirjeitä ja pitivät päiväkirjaa. Siten Paasikiven päiväkirjat ovat tässäkin tutkimuksessa ahkerasti viitattu lähde. Paljon huomiota kirjassa saa myös puolueen lehdistö ja aivan erityisesti kamppailu Uudesta Suomesta, joka puolueen pää-äänenkannattaja-asemastaan huolimatta jäi radikaalioikeistolaiselle kannalle vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun puolue muutoin oli palautettu konservatiivisille linjoille.
Kokoomuksen nuorten ja naisten toiminnasta ei kirjassa ole paljon kerrottavaa. Naiset olivat kuuliaisia kahvinkeittäjiä, heitä oli eduskuntaryhmässä vain muutama, eikä IKL:ään siirtynyt ”Hurja-Hilja” Riipinen räväkkyydestään huolimatta ollut samanveroinen vaikuttaja kun puolueen kansanedustajana 20-luvulla toiminut Tekla Hultin, jonka kaltaisia vaikuttajanaisia kokoomukseen ilmaantui uudelleen vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Naisten protesteja ei esim. kuulunut, kun Satakunnan kokoomus vuoden 1930 vaalien alla ei asettanut yhtään naisehdokasta, ”koska pidettiin tärkeänä, että kommunismin vastustamisen merkeissä vaaleihin käytäessä eduskuntaan saadaan miehisiä voimia”.
Nuoret olivat yhtä marginaalisia ja puolue jätti liki suosiolla nuorisokentän IKL:n käsiin. Se saattoi tosin olla puolueen onnikin, sillä muutoin olisi saattanut käydä kuten Ruotsin oikeistopuolueelle. Högerpartietin nuorisojärjestö Sveriges Nationella Ungdomsförbundet alkoi 20-luvun lopulta alkaen kasvaa todelliseksi joukkojärjestöksi, joka ajautui radikaalille kansallissosialistisille linjalle niin, että se vuonna 1934 oli erotettava puolueesta.
Siihen nähden miten tärkeää kokoomuksen tulevaisuudelle rajanveto IKL:ään oli, olisi voinut toivoa vielä perusteellisempaa selvitystä siitä, miten kokoomuslaisuus ja lapualaisuus toimivat yhdessä, miten ero tapahtui ja kuinka yksittäiset kansanedustajat tekivät valintansa jäädäkö kokoomukseen vai mennäkö IKL:ään. Nyt jako toteutui 18–14 suhteessa, mutta olisi jonkin arvion mukaan voinut toteutua luvuin 13–19 IKL:n hyväksi. Ylipäätään eduskuntaryhmän toiminnasta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin ottaen huomioon, että oikeistopuolueessa sen merkitys suhteessa puoluejärjestöön on varhemmin ollut paljon korostetumpi kuin vasemmistopuolueissa.
Ari Uinon kirjoittama osuus kokoomuksesta sotavuosina 1939–1944 on Vareksen kirjoittamaan osuuteen nähden eduskuntapainotteisempi. Muutakaan poliittisen toiminnan foorumia ei sotien aikana ollut, vaikka eduskunta sinänsä suhteessa hallitukseen ja sen sisärenkaaseen oli noina vuosina poikkeuksellisen syrjässä erityisesti ulkopolitiikan osalta. Tästä osuudesta Uino selviää ilman suurempia selittelytarpeita. Kokoomus takertui Saksaan loppuun asti senkin jälkeen, kun sen tappio maailmansodassa alkoi olla kaikkien nähtävissä. Uinon mukaan näin tapahtui siksi, että kokoomuksen rivikansanedustajat hahmottivat vaihtoehtoina vain taistelun ja tuhon. Paasikiven ymmärtämää sopeutumisen vaihtoehtoa ei heidän mielestään ollut, koska vastustaja oli barbaari.
Tammikuu 2008
