Turkkilaiset oven takana
Turkki on toistamiseen Euroopan porteilla. Monien mielestä tilanne on Euroopan kannalta yhtä uhkaava kuin vuonna 1688 kun ottomaanien armeija piiritti Wieniä, mutta tuli sillä kertaa torjutuksi. Tällä kertaa turkkilaisarmeija ei kuitenkaan ole kolkuttelemassa portteja, vaan Turkilla olisi ilman armeijaansa paremmat mahdollisuudet päästä sisälle, eli tulla hyväksytyksi Euroopan unionin jäsenvaltioksi.
Jo kaksi vuotta Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamisen jälkeen Turkki vuonna 1959 ensimmäisen kerran haki yhteisön jäsenyyttä. Sotilasvallankaappaus vuonna 1960 ja seuraava kaappaus 20 vuotta myöhemmin panivat tällaiset pyrkimykset vuosikymmeniksi jäihin, mutta vuonna 1999 oli edetty niin pitkälle, että Turkki EU:n Helsingin huippukokouksessa hyväksyttiin jäsenehdokkaaksi ja jäsenyysneuvottelut sen kanssa aloitettiin vuonna 2005.
EU-maiden yksimielisyys oli edellytys neuvottelujen avaamiselle, mutta Euroopassa on paljon sellaista näkemystä – myös joidenkin hallitusten keskuudessa – ettei Turkki koskaan sovi EU:n jäseneksi. Kaikki ovat sitä mieltä – myös Turkin hallitus – että Turkilla on vielä pitkä matka ennen kuin se täyttää kaikki jäsenyyden ehdot erityisesti demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen, mutta jotkut sanovat suoraan, ettei Turkkia koskaan hyväksytä unioniin siitä riippumatta miten se kriteerit täyttää. Syynä on Turkin hallitseva islamin uskonto ja kuuluminen vieraaseen kulttuuripiiriin, tätä kielteisyyttä perustellaan myös sillä että Turkki on liian iso ja väkirikas maa mahtuakseen unioniin, jota paitsi se ei valtaosaltaan edes sijaitse maantieteellisessä Euroopassa.
Suomessa on vähemmän Turkinvastaisuutta kuin monissa muissa EU-maissa, ja meillä ollaan valmiita hyväksymään Turkki unioniin edellyttäen että se aikanaan kaikki kriteerit täyttää. Siitä miten kaukana ja miksi Turkki näiden kriteereiden täyttämisestä on kertoo viiden suomalaisen toimittama artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat ovat – jälkisanoja kirjoittanutta laajentumiskomissaari Olli Rehniä lukuun ottamatta – kaikki itse turkkilaisia. Parempaa johdatusta Turkin historiaan, nykyisyyteen ja ristiriitaisuuksiin tuskin löytyy suomen kielellä. Koska artikkelikokoelma on hyvin toimitettu ja koostuu suurelta osin nimenomaan tätä teosta varten kirjoitetuista artikkeleista ei siinä ole juurikaan päällekkäisyyksiä tai muutoin lukemista haittaavaa epätasaisuutta.
Useimpien eurooppalaisten silmissä suurin este Turkin EU-jäsenyydelle on sen väestön islamilaisuus, mutta tosiasiassa Turkin tie unioniin on tasoittunut merkittävästi vasta sen jälkeen, kun Recip Tayyed Erdokanin ja Abdullah Gülin johtama maltillinen islamistinen puolue voitti vaalit vuonna 2002. AKP-puolueen hallitus on sen jälkeen viidessä vuodessa toimeenpannut enemmän demokratiaa vahvistavia ja EU-valmiuksia parantavia uudistuksia kuin edeltäneet hallitukset vuosikymmenien aikana. Suurin uhka Turkin demokratialle ja EU-jäsenyydelle ei ole islamismi – eikä radikaalilla fundamentalismilla ole Turkissa mitään merkittävämpää kannatusta – vaan Turkin armeija, joka on aikanaan kirjoittanut itselleen sopivan perustuslain ja nauttii sellaista erityisasemaa jossa sen omasta mielestään kuuluu valvoa poliitikkojen toimintaa sen sijaan että olisi itse siviilien valvonnassa (kuten Turkin Nato-jäsenyyskin nykyisin edellyttäisi).
Turkissa armeija pitää itseään maata vuosina 1923-1938 hallinneen Mustafa Kemal Atatürkin mukaan nimensä saaneen kemalismin perinnön vaalijana. Atatürk aikanaan pelasti Turkin eheyden ja pakotti varsin autoritaarisella tavalla Turkin lähtemään modernisaation ja länsimaistumisen tielle. Kuten yksi kirjan kirjoittajista professori Baskin Oran huomauttaa, tämän kemalistisen modernisaation esikuvana ei ollut nykyinen liberaalidemokraattinen EU vaan 30-luvun Eurooppa, jossa autoritaariset ja militaristiset mallit olivat useammin suunnannäyttäjiä.
Baskin Oranin oma tausta kertoo paljon Turkista. Arvostettu valtiotieteilijä oli usein vaikeuksissa sotilaiden kanssa, mutta vuonna 2001 hänet kutsuttiin Turkin pääministerin kanslian alaisuuteen perustetun ihmisoikeuskomitean raportööriksi. Kun hän vuonna 2004 esitti kirjoittamansa raportin kulttuurisista ja vähemmistöoikeuksista pidettiin sitä niin vaarallisena ja ”turkkilaisuutta loukkaavana”, että häntä vastaan nostettiin syyte tuomioistuimessa. Syyte on sen jälkeen kertaalleen hylätty, mutta prosessi on edelleen kesken. Raportti on yksi tämän teoksen artikkeleista.
Turkin ja sen EU-jäsenyyden tiellä vielä olevien esteiden ymmärtäminen ei aina ole helppoa vaan edellyttää hyvin laajaa ja syvällistä maan historian ja maassa vaikuttavien voimien tuntemusta, jollaista ei ole kovin helposti löydettävissä. Tässä suhteessa Turkki – Euroopan rajalla? on erittäin tervetullut ja hyvä tiedon tarpeen tyydyttäjä, ja vielä suomenkielellä. Artikkelin lomaan sijoitetut toimittajien laatimat faktalaatikot lisäävät erinomaisesti teoksen luku- ja käyttökelpoisuutta.
Marraskuu 2007