Kansallissankarista maanpetturiksi
Jos Philippe Pétain olisi kuollut 58-vuotiaana heinäkuussa 1914 hänen nimensä olisi painunut täydelliseen unohdukseen keskinkertaisen uran tehneenä ja everstin arvon saavuttaneena ranskalaisupseerina. Jos hän olisi kuollut 83-vuotiaana syksyllä 1939 hän olisi jäänyt historiaan juhlittuna Ranskan marsalkkana ja ensimmäisen maailmansodan aikaisen Verdunin taistelun sankarina. Kun hän lopulta 95-vuotiaana kuoli elinkautisvankina jäi hän historiaan ennen muuta Natsi-Saksaan vasallisuhteisen Vichyn Ranskan valtionpäämiehenä, jonka pelasti kuolemantuomiolta sodan jälkeen vain hänen korkea ikänsä ja vanha maineensa.
Pétainin tausta oli talonpoikainen eikä suvussa ollut ennemmin ollut sotilaita. Nuorena Pétain suunnitteli kirkollista uraa sosiaalisen nousun väyläksi – ilman että hänellä koskaan näytti olleen kovin voimakkaita uskonnollisia tuntemuksia – mutta hankkiutui sitten upseerinuralle. Ura eteni nihkeästi aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja Pétain valmistui jäämään everstinä eläkkeelle kesällä 1914. Maailmansodan puhkeaminen muutti hänen osaltaan kaiken. Viidessä vuodessa hän kohosi aina marsalkan arvoon asti. Tässä nousussa häntä auttoi vanhemman kenraalipolven epäonnistuminen ja syrjäänpano ennemmin kuin hänen omat sodanjohtamisen taitonsa, joita ei koskaan kovin loisteliaiksi arvioitu. Hänen ansioinaan oli varovaisuus ja muita kenraaleja tarkempi huolenpito sotilaistaan, joka ei välttämättä perustunut erityiseen humanismiin vaan pikemminkin talonpoikaisjärkeen, mitä kumpaakaan tuon sodan kenraaleilla ei yleensä ollut.
Sodan jälkeen Pétain jatkoi armeijan päällikkönä vuoteen 1931 saakka ja sen jälkeen ilmapuolustuksen tarkastajana. Vuonna 1934 hän oli jonkin aikaa sotaministeri. Hän ei osallistunut puoluepolitiikkaan eikä ollut aiemmin muutoinkaan aktiivisesti politikoinut, mutta edusti äärioikeistolaista aatemaailmaa ja nousi äärioikeiston suosikiksi. Espanjan sisällissodan päätyttyä Francon joukkojen voittoon Pétain lähetettiin keväällä 1939 suurlähettilääksi Espanjaan. Pétainilla ei ollut vaikeuksia toimia Francon kanssa, mutta jos hänellä jotain poliittisia esikuvia oli, niin sellainen oli pikemminkin Espanjan 20-luvun diktaattori Primo de Rivera, jonka kanssa hän oli ollut yhteistyössä Marokon rif-kapinallisten kukistamisessa.
Kun Ranskan puolustus keväällä 1940 romahti kutsuttiin Pétain pääministeriksi tekemään antautumissopimus Saksan kanssa. Siinä tilanteessa Pétainin kansansuosio oli aitoa ja laajaa, ja vain pieni vähemmistö ranskalaisista oli valmis seuraamaan Charles de Gaullen Lontoosta esittämää vapaan Ranskan julistusta vastarinnan jatkamisesta. Ironista kyllä de Gaulle oli alun perin ollut jonkinasteinen Pétainin suojatti, joka oli omistanut ihailemalleen marsalkalle ensimmäisen strategiaa käsittelevän kirjansa, mutta oli etääntynyt tästä jo ennen sotaa.
Pétainin johdolla Vichyn Ranska luisui autoritaarisuuden, saksalaisyhteistoiminnan ja anti-semitismin tielle. Vaikka Williams etsii ja löytää esimerkkejä siitä, ettei Pétain ollut aina samaa mieltä kaikesta mitä hänen nimissään tehtiin ja että marsalkan suhde sodan jälkeen pääroistoksi miellettyyn Pierre Lavaliin oli ajoittain vahvasti antagonistinen, ei jää epäilystäkään Pétainin omasta tietoisesta vastuusta Vichyn politiikasta. 84-vuotias Pétain ei suinkaan ollut sellainen vahva mies kuin millaiseksi hallituksen sumeilematon ja sen kohdetta suuresti miellyttänyt henkilökultti hänet kuvasi – tosiasiassa hän oli vanha, sekä imartelulle että uhkailulle altis hoipertelija, joka yleensä oli samaa mieltä kuin se jonka kanssa hän viimeksi oli puhunut – mutta hän kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi mitä politiikkaa oli toteuttamassa. Englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka eivät olleet erityisen ihastuneita de Gaulleen, tarjosivat Pétainille useitakin mahdollisuuksia takinkääntöön ja Saksan vanavedestä irtaantumiseen, mutta tämä ei uskaltanut tai halunnut niihin tarttua.
Charles Williams ei ole ammatiltaan historioitsija, vaan liike-elämä- ja pankkiiritaustainen englantilainen labourpoliitikko, joka toimi jonkin aikaa puolueensa parlamentin ylähuoneryhmän varajohtajana. Hän on kuitenkin myöhemmällä iällään ryhtynyt kirjoittamaan elämäkertoja ja julkaissut ennen tätä teosta kirjat mm. Charles de Gaullesta ja Konrad Adenauerista. Erityisempää mainetta hän ei näillä ole niittänyt, mutta ainakin Pétainin elämäkerta on luotettavantuntuinen ja sujuvasti kirjoitettu. Williams käsittelee myös kohteensa yksityiselämää, jota leimasivat monet lyhytaikaiset naisseikkailut ja lopulta 64-vuotiaana solmittu avioliitto häntä yli 20 vuotta nuoremman pitkäaikaisen rakastajattaren kanssa, mutta puolisolleen, jota hän kohteli aika ajoin omituisesti, hän ei koskaan mitään julkista roolia antanut. Samoin Pétainin jo Vichyn aikana alkanut hidas vaipuminen seniliteettiin tulee varsin tarkasti kuvatuksi.
Marraskuu 2007
