Ulkoministeri murhataan
Kun Saksan ulkoministeri Walter Rathenau kesäkuussa 1922 ammuttiin autoonsa Berliinin keskustassa ei se tullut kenellekään yllätyksenä, tuskin liioin jatkuviin murhauhkauksiin fatalistisesti suhtautuneelle Rathenaulle. Weimarin tasavallan vuodet Saksassa olivat rauhattomia ja poliittinen väkivalta jokapäiväistä. Valtiopäivillä äärioikeiston edustaja ja sodanaikainen finanssiministeri Karl Helfferich oli suorastaan yllyttänyt käyttämään väkivaltaa Rathanaun ja edellisenä vuonna murhatun Mathias Erzbergerin toiminnan lopettamiseksi.
Rathenau ei kuitenkaan ollut mikään vasemmistopoliitikko, vaan keskustaoikeistolainen suurkapitalisti, joka toimi hallituksen puheenjohtajana isänsä perustamassa jättimäisessä AEG-konsernissa. Maailmansodan aikana hän oli jonkin aikaa vastannut Saksan sotatalouden johtamisesta – ja soveltanut näkemyksiä, joista Albert Speer seuraavan sodan sotatalouspäällikkönä häntä kiitti – ja suunnitellut myös työntekijöiden tuomista Saksan miehittämästä Belgiasta pakkotyöhön Saksaan. Toteutuessaan tämä olisi vienyt Rathenaun sodan jälkeen oikeuteen sotarikollisena, jollaiseksi häntä epäiltiin. Rathenau oli kuitenkin realisti, joka muita aiemmin ymmärsi sodan hävityksi ja sen, että Saksan oli sodan jälkeen pakko sopeutua voittajien sanelemiin toimintaraameihin, mistä äärioikeisto häntä vihasi. Vähän ennen murhaansa Rathenau oli Saksan nimissä allekirjoittanut Rapallossa Neuvostoliiton kanssa sopimuksen, jossa nämä kaksi hylkiövaltiota löysivät toisensa ja joka sopimus avasi tien myös salaiselle Reichswehrin ja puna-armeijan yhteistyölle. Vaikka osa armeijan oikeistovoimista piti tätä tervetulleena sopimus paremminkin kasvatti kuin vähensi Rathenauhun kohdistuvaa vihanpitoa. Tosiasiassa Rathenau itsekin suhtautui epäilevästi virkamiesten valmistelemaan ja neuvottelemaan sopimukseen.
Rathenau oli myös homoseksuaali ja juutalainen. Edellinen oli kriminalisoitu keisarillisessa Saksassa, mutta homoerotiikka ei ollut äärioikeistossa mitenkään harvinaista eikä siitä ihmisiä yleensä aktiivisesti vainottu. Juutalaisilla oli taas täydet kansalaisoikeudet ja talouselämässä heidän asemansa oli vahva mikä antoi polttoainetta vainoharhaiselle antisemitismille mutta käytännössä heitä syrjittiin monin tavoin. Tästä Rathenaullakin oli kokemuksia. Juutalaisuus oli paha vika äärioikeiston silmissä, eikä siellä myöskään pidetty Rathenaun kirjallisia ja muita harrastuksia sen enempää arvossa.
Wolfgang Brenner ei ole varsinainen historioitsija vaan kirjailija, journalisti ja elokuvantekijä. Siksi hän kirjassaan keskittyy Rathenaun kompleksisen persoonallisuuden analyysiin sinänsä mielenkiintoisella tavalla. Hän käsittelee laajasti Rathenaun suhdetta isäänsä, joka nosti Walterin nuoremman veljen AEG:n kruununprinssiksi kulttuuria harrastavan Walterin asemesta tämän liikkeenjohdollisista näytteistä huolimatta. Nuorempi veli kuitenkin kuoli ennen isäänsä, ja vasta isänsä kuoltua Walter sai taisteltua itselleen AEG:n kiistattoman johtajan aseman. Tätä AEG:n valtataistelua komplisoi se, että Waltherilla oli samanaikaisesti hänen ainoaksi naissuhteekseen jäänyt suhde yhtiön kakkosmiehen vaimon kanssa.
Kun kirja kuitenkin on myös periaatteessa kattava elämäkerta, jättää se tässä suhteessa paljon toivomisen varaa. Rathenaun elämänvaiheet käydään pääsääntöisesti kronologisesti, mutta usein myös aukkoja jättäen ja laajemmat yhteydet sivuuttaen lävitse. Kronologisesta järjestyksestä tehdyt muutamat poikkeamat enemmän sekoittavat kun selvittävät asioita. Kirja myös päättyy Rathenaun elämäkerran kannalta irrallisella tavalla. Viimeinen luku kuvaa yksityiskohtaisesti äärioikeistolaisia vapaajoukkoja edustaneiden murhaajien jäljittämistä ja sitä tulitaistelua, jossa he lopulta saivat poliisin luodeista surmansa, mutta Rathenaun murhan laajemman merkityksen ja vaikutuksen arvioinnin Weimarin Saksan kohtaloihin Brenner sivuuttaa täysin.
Syyskuu 2007
