Valkoisten teloittajien jäljillä
Suomen vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin kotisivulta löytyvien tietojen mukaan kaikkiaan vajaat 37 000 ihmistä, joista valkoisella puolella vähän päälle 5000 ja punaisella 27 000. Terrorin uhreina, kategorisoituina ryhmään teloitettu, ammuttu ja murhattu, valkoisia kuoli alle 1500, punaisia 7500, lisäksi vankileireillä vajaa 12 000. Näiden lukujen taakse kätkeytyy suunnaton määrä kärsimyksiä, tuskaa ja oikeudettomuutta, joka täysin vetää vertoja sille mitä tänään voimme lukea Darfurista, Gazasta tai Afganistanista tulevista uutisista.
Aapo Roseliuksen Teloittajien jäljillä on yksi sotasurma-projektiin liittyneistä tutkimuksista. Se kartoittaa kiihkottomalla, välillä vähän liiankin kliiniseltä tuntuvalla tutkijanotteella ns. valkoista terroria, sen toimeenpanijoita eli teloittajia ja sitä, mitä heille myöhemmin tapahtui.
Valkoisesta terrorista on vanhastaan suhteellisen paljon tietoa, joskin olosuhteiden pakosta se on ollut hajanaista ja anekdootillista, sillä virallinen historiankirjoitus ei siihen halunnut tarttua ennen kuin vasta useamman vuosikymmenen päästä, kun Jaakko Paavolainen julkaisi uraauurtavat tutkimusteoksensa. Valkoisen terrorin toimeenpanijoista on vielä vähemmän ollut tietoa, muutamia legendaarisia ja myös Roseliuksen kirjassa läpikäytyjä tapauksia lukuun ottamatta.
Roseliuksen tärkeimpänä lähdeaineistona on, tärkeysjärjestyksessä, toimintansa syksyllä 1918 uudelleen aloittaneen sosialidemokraattisen puolueen keräämä ns. terroritilasto valkoisista väkivallanteoista, 60-luvulla SKS:n ja työväen arkiston muistitietokokoelma, sanomalehtikirjoitukset, oikeusviranomaisten asiakirjat oikeuskanslerin viraston suorituttamista tutkimuksista, sotien jälkeen koottu entisten punakaartilaisten korvausvaatimusaineisto sekä valkoisten veteraanien muistitietokokoelma 30-luvun lopulta.
Tällaista aineistoa on tietysti käytetty laajasti muussakin kirjallisuudessa, viimeksi Kjell Westön Finlandia-palkinnon voittaneessa Missä kuljimme kerran -romaanissa. Aiempaan kirjallisuuteen perehtyneessä lukijassa Roseliuksen kirja ei ehkä herätä enää kovin voimakkaita tunteita, mutta se mikä minuun, vaikka kysyttäessä olisin ehkä oikein vastauksen osannut antaa aiemminkin, teki voimakkaimman vaikutuksen oli se Roseliuksen huolellisesti selvittämä asia, ettei yksikään murhiin ja terroritekoihin syyllistynyt valkoinen Suomessa joutunut loppuun saakka kantamaan oikeudellista vastuuta teoistaan.
Pohjan tälle armeliaisuudelle antoi valtionhoitaja Svinhufvudin viisi päivää ennen virasta luopumistaan joulukuussa 1918 antama asetus, jossa sangen laveasti todettiin, että jos kapinan kukistajat ja järjestyksen palauttajat ”ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta”. Se että tällainen asetus annettiin vasta seitsemän kuukautta sodan päättymisen jälkeen perustui saksalaissuuntauksen romahdusta seuranneeseen muuttuneeseen poliittiseen tilanteeseen, jossa ei enää ollut itsestään selvää, etteivät valkoiseen terroriin syyllistyneet saattaisi joutua vastuuseen.
Muutama räikein tappaja joutuikin tutkimusten kohteeksi ja oikeuteenkin , mutta viimeistään sotaylioikeus vapautti heidät. Jokunen joutui kyllä pakoilemaan, mikä tuntuu olleen aika monelle motiivi hakeutua heimosotien vapaaehtoisjoukkoihin, joissa he myös saivat mahdollisuuden jatkaa siviileihin ja aseettomiin kohdistettuja oikeudettomia teloituksia.
Vaikka ketään valkoista ei lopulta tuomittu laittomista teloituksista ja murhista, oli asia valkoiselle Suomelle kiusallinen. Mannerheimillekin se oli potentiaalisesti niin kiusallinen, että hän ryhtyi jo 1919 keräämään aineistoa, jonka tarkoituksena oli tarkoituksenmukaisesti valikoiduilla asiakirjoilla osoittaa, ettei armeijan johto ollut vastuussa ylilyönneistä, ainakaan sen oman jo sangen laajan oikeudellisen mielivallan sallivien määräysten ylittäviltä osin. Näin muodollisesti saattoi katsoakin, mutta toisaalta se ei myöskään tehnyt mitään saattaakseen ketään niihin syyllistynyttä todelliseen vastuuseen. Tiedossa on vain yksi Mannerheimin henkilökohtaiseen väliintuloon johtanut puolalaista sotavankiupseeria koskenut ampumistapaus, johon syyllinen jääkärikapteeni Arvi Grönberg - myöhemmin Arvi Kalstana tunnettu pikkunatsi - ei kuitenkaan joutunut kärsimään 30 vuorokauden kasarmiarestia pahempaa seurausta.
Roseliuksen kirjan ansio on siinä, että edelleen arkaa aihetta on käsitelty rauhallisesti ja objektiivisesti, tosiasioita peittelemättä, mutta myös tapahtumat oikeaan aikalaistaustaansa asettaen. Valkoista ja punaista terroria ei tarvitse eikä pidä suhteuttaa toisiinsa, eikä spekuloida sillä mihin punaiset olisivat mahdollisesti yltäneet jos olisivat voittaneet. Yhden väkivalta ei koskaan ole toisen oikeutus.
Syyskuu 2007
