Ay-liikkeen hajaannus ja nousu
Vuoden 1956 yleislakko oli Suomen ammattiyhdistysliikkeen suuri joukkovoiman näyttö, vaikka inflaatiokehitys nopeasti söikin sen konkreettisena tuloksena voitetut pennikorotukset. Yleislakko oli myös alkusoitto ammattiyhdistysliikkeen hajaannukselle. Hajaannus oli järjestöllisesti, poliittisesti ja henkilösuhteiden osalta kaikkea muuta kuin yksiselitteinen ja suoraviivainen prosessi, eikä sitä ollut liikkeen eheytyminenkään, kuten SAK:n historiankirjoittaja Tapio Bergholm historiasarjansa toisessa osassa luettavasti ja luotettavasti kertoo. Ei ole hänen vikansa jos lukijalla joskus on vaikeuksia pysyä aivan kaikkien käänteiden vauhdissa. Vauhti tosin voi olla vähän harhaanjohtava sana, sillä kuten Bergholm huomauttaa hajaannus ei ollut mikään äkillinen räjähdys vaan yhtä hidas ja aikavievä prosessi kuin eheytyminenkin, ja vei vuosia ennen kuin hajaannus synnytti SAK:n rinnalle Suomen Ammattijärjestön jollain tavoin varteenotettavana kilpailijana.
Ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ei ollut sama asia kuin sen heikkous. Järjestöllisestä hajanaisuudesta huolimatta ammattijärjestöjen jäsenmäärä ja niiden vaikutusvalta kasvoivat, eikä hajaannus myöskään estänyt monien työväenliikkeen ajamien uudistusten etenemistä. Vaikka porvarit johtivat hallitusta pystyi eduskunnan vasemmistoenemmistö toteuttamaan merkittävää sosiaalipoliittista lainsäädäntöä − työeläkkeet, työttömyysturva, sairausvakuutus, 40 tunnin työviikko − johon kaikkeen SAK:lla oli merkittävä panos. Kun Karjalainen muodosti ensimmäisen hallituksensa v. 1962 porvarienemmistön palattua eduskuntaan siihen otettiin myös SAK sosdem-oppositiota edustamaan.
Sosdem-opposition käsiin jääneen SAK:n jäsenmäärä notkahti vain vähän ja ylitti pian hajaannusta edeltäneen määrän, vaikka sosialidemokraattien perustama SAJ kasvoi samaan aikaan enimmillään yli sadan tuhannen, minkä määrän myös keskusjärjestöjen ulkopuoliset liitot yhdessä ylittivät. Nämä ulkopuoliset liitot olivat keskeisessä asemassa eheytysprosessissa. Sekä SAK:n TPSL-johto että SAJ:n CIA-rahoitteinen johto − rahoituksen määrästä ja kanavista Bergholm ei ole yrittänytkään esittää uusia tutkimustuloksia − jarrutti eheytymistä senkin jälkeen, kun SDP Rafael Paasion tultua puheenjohtajaksi tuli sitä kannattamaan. Niinpä keskeiset eheytysratkaisut tehtiin SDP:n ja prosessissa tärkeää ja rakentavaa osaa esittäneen SKP:n sopimuksin, jotka mm. johtivat Vihtori Rantasen korvaamiseen Niilo Hämäläisellä v. 1966. Hämäläinen oli ennen valintaansa monien SAK-laisten demareiden tavoin liikkunut molemmin puolin SDP:n ja TPSL:n rajaa − jako ei SAK:n, liittojen ja TUL:n ryhmätoiminnassa ollut koskaan kovin ehdoton − ja hän oli v. 1962 (ei enää v. 1966 kuten Bergholm virheellisesti kirjoittaa) vielä ollut TPSL:n ehdokkaana eduskuntavaaleissa.
Tapio Bergholm ei kirjoita vain järjestöhistoriaa vaan myös sosiaali- ja talouspolitiikan historiaa ja sen miten sopimusyhteiskunta syntyi ja vahvistui johtaen 60-luvulla kattaviin keskitettyihin tuloratkaisuihin. Vähemmälle jäävät monet värikkäät ja vaikuttavat henkilöt, joista olisi voinut irrota enemmänkin ilman että se olisi heikentänyt tutkimuksen suurta linjaa. Bergholmin sopimusyhteiskunnan synnyn pari vuotta sitten ilmestynyt ykkösosa päättyi yleislakkoon ja siitä kirjoittamani arvio toivomukseen, että seuraavan osan ilmestyessä sopimusyhteiskunta olisi vielä hyvissä voimissa, kun ilmassa jo silloin oli merkkejä työnantajapuolen halusta päästä siitä irtautumaan. Vaikka yksi luopuminen keskitetystä tulosopimuksesta ei vielä sopimusyhteiskuntaa olekaan romuttamassa, niin sama huoli ja kommentti on käynyt tällä välin astetta ajankohtaisemmaksi.
Elokuu 2007
