Nokian idänkaupan myyntitykki kertoo
Useimmat suomalaiset tuntevat Stefan Widomskin uutiskuvista, jossa hymyilevä Widomski työntää Finlandia-talolla vähän pöllämystyneen näköisen Mihail Gorvatshovin kouraan Nokian uutta halkokännykkää, jonka toisessa päässä huhuilee Neuvostoliiton varaviestintäministeri Vladimir Glinka. Tästä kuvasta ja sen syntytilaisuudesta Raimo Seppäläkin lähtee Widomskista kertovassa kirjassaan liikkeelle.
Stefan Widomski on Puolesta Suomeen parikymppisenä tullut maahanmuuttaja, joka aloitti uransa Suomalaisen kirjakaupan myyjänä ja päätyi Suomen kansalaiseksi, Nokian idänkaupan johtajaksi ja optiomiljonääriksi. Viime vuodesta alkaen hän on eläkeläisinä asuttanut viitta luksusasuntoaan kolmessa maassa.
Raimo Seppälän kirja Widomskista ei ole varsinainen elämäkerta, vaan pikemminkin eräänlainen venytetty haastattelu, jossa Widomski saa kertoa elämästään ja työstään vapaasti, ja juuri sen mitä itse haluaa. Kriittisiin kysymyksiin tai itsenäiseen Widomskin kertoman tarkistamiseen ei Seppälä ole vaivautunut. Nokian kaltaista instituutiota kohdellaan tässäkin kirjassa kunnioittavasti ja yllätyksettömästi, kuten myös Urho Kekkosta jonka puolankielen tulkkina Widomski sai usein toimia.
Toki kirja tällaisenakin on sujuvaa journalistista luettavaa, mutta mielenkiintoa sillä on lähinnä vain niille, jotka ovat kiinnostuneet Widomskin henkilöstä ja mielipiteistä. Mullistavia uutisia tai mykistäviä analyysejä kirjasta hakee turhaan ja sen anti poliittiselle, kulttuuri- tai yrityshistorialle jää vähäiseksi. Tässä suhteessa mielenkiintoisin anti ovat lähinnä kertomukset Nokian ja KGB:n kosketuskohdista, joista yhtiö ja Widomski selvisivät näppejään polttamatta. Näiltäkin osin jää kuitenkin epäily, että lukijalle tarjotaan siistitty versio tapahtumista.
Widomskin sankareita ovat Kari Kairamo ja Jorma Ollila, mutta siinä missä Widomski kertoo Kairamosta ja hänen henkilöstään pitkään ja myötätuntoisesti, Ollilaa käsitellään vain lyhyesti ja asiaankuuluvan kunnioittavasti. Näiden välissä pääjohtajana ollutta Simo Vuorilehto saa hädin tuskin jonkun maininnan eikä häntä luonnehdita lainkaan.
Elokuu 2007
