Albrightin usko ja reaalipolitiikka
Bill Clintonin presidenttikauden aikainen Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright on julkaissut kirjan uskonnoista maailmanpolitiikassa. Se ei ole mikään systemaattinen tutkimus eikä kovin kummoinen analyysikaan, vaan enempi amerikkalaispainotteinen pamfletinomainen puheenvuoro monista kansainvälisen politiikan haasteista, joihin useimpiin uskonnot ja uskonnolliset liikkeet heijastuvat. Aihettahan käsitellään usein ikään kuin vain islam ja islamistiset liikkeet olisivat ongelma, mutta näinhän ei ole, vaan kaikki uskonnot ja niiden heijastuma politiikkaan ovat tuottaneet ja tuottavat edelleen haasteita.
Niin myös ja nimenomaan Yhdysvalloissa, missä uskontojen ja kirkkokuntien vaikutus politiikkaan on, toisin kuin Euroopassa, vain kasvanut viime vuosina. Albright ei aseta uskontoja kyseenalaiseksi − kukapa amerikkalainen poliitikko sitä uskaltaisi vakaumuksestaan riippumatta tehdä − mutta käy lävitse niitä ongelmia, joita uskonnollinen ja äärioikeistolainen fundamentalismi Yhdysvaltain politiikassa on synnyttänyt. Kaikki amerikkalaiset nykypoliitikot liputtavat avoimesti uskoaan ja vetoavat Jumalaan, mutta useimmat eivät sentään ihan yksi yhteen samaista itseään Jumalan tahdon toteuttajaksi. George W. Bush on kuitenkin presidentti, joka on muutaman kerran lipsauttanut tulleensa presidentiksi Jumalan tahdosta ja antanut ymmärtää, että myös hyökkäys Irakiin olisi ollut Jumalan antama tehtävä. Hän ei kuitenkaan ole ensimmäinen presidentti, joka on oman käsityksensä mukaan toteuttanut taivaallista tehtävää. Jo William McKinley kertoi miten Filippiinien haltuunotto v. 1898 oli seuraus Jumalan hänelle antamasta johdatuksesta.
Lievemmässäkin muodossa useimpia amerikkalaisia yhdistää jonkinlainen usko korkeampaan johdatukseen, joka lähenee uskoa Yhdysvalloista Jumalan valitsemana kansakuntana. Myös Albright kirjoittaa tavalla, joka kertoo hänen uskovan Yhdysvaltain olevan poikkeuksellinen ja muuhun maailmaan nähden moraalisesti ylemmänasteinen kansakunta, mutta hän kuitenkin varottaa näkemästä tätä oikeutuksena jonkinlaisen miekkalähetystehtävän tai ristiretkikutsumuksen omaksumiseen. Näillä sanoilla hän ei asiaa ilmaise, mutta näin sen voi tulkita. Albright on reaalipoliitikko, sekä kansainvälisten politiikan tulkitsijana ja toimijana että myös siinä suhteessa, että hän ottaa uskontojen vaikutuksen reaalisena vaikuttajatekijänä huomioon.
Epäisänmaallisuussyytöksiä ennaltaehkäisevää reaalipolitiikkaa on sekin, ettei Albright aseta Bushin pyrkimyksiä kyseenalaisiksi, mutta kritisoi sen sijaan hänen taitojaan ja virheellisiä ratkaisujaan. Useimpien demokraattien tavoin Albright suhtautui Irakin sotaan lähtöön alun perin ambivalentisti, mutta on lisännyt kriittisyyttään sodan seurausten näkyessä. Vaikka kaikki asiat Albrightin mukaan tietenkin hoidettiin paremmin Clintonin kaudella, on hänellä jopa hiven itsekritiikkiäkin. Erityisesti hän katuu aikanaan melkoista suuttumusta herättänyttä lausuntoaan, että Irakin vastaisten pakotteiden seuraukset myös lapsikuolleisuuden lisääntymisenä olivat välttämättömiä ja hyväksyttäviä. Katumus tosin kohdistuu enemmän epäonnistuneeseen lausuntoon kuin itse asiaan.
Albright tuskin palaa ulkoministeriksi, mutta jos demokraatit voittavat seuraavat vaalit ja etenkin jos Hillary Clintonista (jonka ainakin poliittisesti uskollinen aviomies Bill Clinton on kirjoittanut esipuheen Albrightin kirjaan) tulee presidentti, tulee hän olemaan joka tapauksessa keskeinen ulkopoliittinen vaikuttaja. Siksi Albrightin kirjaa kannattaa lukea myös sillä silmällä, mitä voimme odottaa demokraattien johtaman Yhdysvaltain ulkopolitiikalta.
Vähintäänkin tyyli ja retoriikka tulevat muuttumaan. Substanssikin muuttuu, vaikka ehkä vähemmän kuin odotamme ja toivomme. Myönteistä tulee kuitenkin olemaan aidompi osallistuminen monenkeskiseen yhteistyöhön, (myös ympäristöpolitiikassa), vähäisempi luottamus sotilaalliseen voimankäyttöön ja YK-järjestelmän laajempi hyödyntäminen.
Albright määrittelee Yhdysvaltain ulkopolitiikan tehtävän hätkähdyttävästi siten, että se on muiden valtioiden saaminen toimimaan Yhdysvaltain haluamalla tavalla. Parikin kertaa mainittuna tämä tuskin on harkitsematon lipsahdus, vaan aito näkemys. Kirjaimellisesti otettuna se on suorastaan pelottava määritys.
Kirjan sisäkannessa kerrotaan kirjan tekijäksi Madeleine Albright ”with Bill Woodward”. Muuta Woodwardista ja hänen osuudestaan ei kirjassa mainita, mutta sama entinen ulkoministerin puheiden kirjoittaja oli myös kokoamassa Albrightin muutama vuosi sitten ilmestynyttä muistelmakirjaa.
Elokuu 2007
