Galbraithin ja Keynesin vuosisata
Viime vuoden keväällä 97-vuotiaana kuollut John Kenneth Galbraith on aikamme tunnetuimpia ja luetuimpia ekonomisteja. Hänen noin viittäkymmentä kirjaansa – joiden tuottamista hän jatkoi vielä 90-vuotta täytettyään – on myyty miljoonittain ja käännetty kymmenille kielille. Hän ei aina ollut oman ammattikuntansa suosiossa ja kateelliset ja/tai aatteellisesti hänen kanssaan erimieliset kollegat vähättelivät hänen ansioitaan kansantaloustieteilijänä ja pitivät häntä populaarikirjailijana. Tietty kaksijakoisuus näkyy myös Paul Samuelsonin toteamuksessa miten ”Galbraithia tullaan muistamaan ja lukemaan sen jälkeen kun useimmat meistä Nobel-palkituista ekonomisteista on haudattu pölyisten kirjastohyllyjen alaviitteisiin”.
Ontariossa viljelijäperheessä syntynyt ja kasvanut Galbraith aloitti uransa maatalousekonomistina Kanadassa, muutti USA:han ja päätyi Berkeleyn ja Kalifornian kautta Harvardin ylipistoon ja Yhdysvaltain kansalaiseksi. Galbraith tutustui ennen sotaa myös John Maynard Keynesiin Cambridgen yliopistossa, ja hän pysyi koko elämänsä uskollisena Keynesin opeille.
Galbraith pysyi myös koko elämänsä uskollisena niille vasemmistoliberaaleille näkemyksille – eurooppalaisittain sosialidemokraattiselle – jotka hän jo kotonaan Ontariossa oli Kanadan liberaalisen puolueen vasemmistoaktiivilta isältään omaksunut ja joita hän F:D. Rooselveltin New Deal-ohjelmaa kannattavana demokraattina Yhdysvalloissa ajoi. Sodan aikana Galbraith kutsuttiin Washingtoniin missä hän toimi lopulta sotatalouden ylimpänä hintavalvontaviranomaisena. Sodan päätyttyä hänet nimettiin jäseneksi strategisen pommitusten tuloksia arvioineeseen tutkimusryhmään, joka päätyi siihen Pentagonissa vihattuun lopputulokseen, että Saksan ja Japanin laajoja siviilituhoja aiheuttaneilla massiivisilla pommituksilla saavutettiin hyvin vähän jos lainkaan sen enempää vihollisen sotilaallista kapasiteettia kuin moraaliakaan heikentäviä tuloksia.
Sodan jälkeen Galbraith toimi muutamia vuosia Fortune-lehden päätoimittajana, kunnes hän vuonna 1949 palasi kansantaloustieteen professorina Harvardiin. Harvardin kirjoissa hän pysyi eläköitymiseensä saakka, ollen virkavapaana 1961–1963 toimiessaan Yhdysvaltain Intian suurlähettiläänä. Galbraithin mittava kirjallinen tuotanto käynnistyi varsinaisesti 50-luvulla, jolloin ilmestyivät mm. American Capitalism, The Great Crash ja pitkäksi aikaa bestseller-listojen kärkeen kiilautunut The Affluent Society. Näiden suosion salaisuus oli helppolukuisuudessa ja nautittavassa ironiaa ja tarttuvia kielikuvia viljelevässä tyylissä , jonka vetovoiman Galbraithin poliittiset vastustajatkin happamasti tunnustivat. Joidenkin mielestä Galbraith on vaikuttanut oman alansa englanninkielen kehitykseen lähes yhtä paljon kuin Shakespeare aikanaan. Eikä Galbraith kirjoittanut vain asiaproosaa, vaan hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu myös useampia satiirisia romaaneja.
Galbraith ei vielä kuulunut Rooseveltin lähipiiriin, mutta kaikki FDR:ää seuranneet demokraatti-presidentit ja presidenttiehdokkaat olivat hänelle läheisiä ja kuuntelivat hänen neuvojaan, vaikkeivät niitä aina noudattaneetkaan. Galbraith oli keskeinen neuvonantaja ja puheiden kirjoittaja demokraattien vuosien 1952 ja 1956 presidenttiehdokkaan Adlai Stevenson tukijoukoissa, mutta se demokraatti jonka kanssa hänelle syntyi läheisin ystävyys- ja luottamussuhde oli John F. Kennedy. Sekä miesten laajaan kirjeenvaihtoon että muihin asiakirjoihin ja haastatteluihin nojaten Parker osoittaa, että Galbraith vaikutti ennen presidenttikauttaan vähän playboyn ja konservatiivinkin maineessa olleeseen Kennedyyn, joka alkoi vähitellen ymmärtää Galbraithin vasemmistokeynesiläisiä näkemyksiä ja osin omaksuakin niitä. Myös Kennedyn ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan Galbraith pystyi vaikuttamaan tavalla, joka vielä Kennedyn aikana esti puolustusministeri Robert McNamaraa, ulkoministeri Dean Ruskia ja muita Washingtonin haukkoja saamasta presidentin hyväksyntää suunnitelmilleen sodan laajentamisesta.
Kennedyn murha avasi portit sodan hillittömälle eskalaatiolle, traagisin seurauksin. Se myös tuhosi Kennedyn seuraajan Lyndon Johnson presidenttiyden. Ilman Vietnamin sotaa Johnson olisi voinut jäädä historiaan Rooseveltin veroisena yhteiskunnallisena uudistajana. Myös Galbraith, jonka välit presidenttiin rikkoutuivat sodan vuoksi, on antanut tunnustusta Johnsonin Yhdysvaltain olosuhteissa radikaalille yhteiskuntapolitiikalle.
Vuonna 1968 murhattiin sekä Martin Luther King että Robert Kennedy, ja Galbraithin tukema senaattori Eugene McCarthy jyrättiin Johnsonin sotapolitiikkaa tukeneen Humphreyn toimesta demokraattien puoluekokouksessa, mikä nosti Richard Nixonin valtaan. Monien muiden liberaalien tavoin Galbraith oli ylpeä korkeasta sijastaan FBI:n tarkkailun kohteena olleiden Nixonin vihollisten listalla. Galbraith tuki voimakkaasti George McGovernia Nixonia vastaan vuonna 1972, mutta sen jälkeen demokraatitkin alkoivat vähitellen siirtyä oikealle eikä Galbraith ollut lähemmissä väleissä sen enempää Jimmy Carterin kuin Bill Clintoninkaan kanssa.
Galbraithin monipuolisen elämäntyön, kirjallisen tuotannon ja toiminnan kirjaaminen ja hänen henkilökuvansa piirtäminen on jo sellaisenaan suurtyö, jonka Harvardissa kansantaloutta opettava Richard Parker on tehnyt mallikkaasti. Tällaisena elämäkertateos ei kuitenkaan periaatteessa eroa tietosanakirja-artikkelista kuin laajuutensa puolesta. Parkerin kirjan ansio onkin siinä, että se on samalla kattava Galbraithin ajan ja Yhdysvaltojen talouden ja politiikan sekä taloustieteen että talouspolitiikan historia. Tällaisena kirja avaa sitä lukiessa jatkuvasti mielenkiintoisia ja houkuttelevia sivupolkuja ja antaa jatkuvasti uutta ajateltavaa ja virikkeitä asioista ja kysymyksistä, joilla on vain vähän suoraa yhteyttä Galbraithiin.
Monet Galbraithin ekonomistikollegoista eivät hänen tuotantoaan juurikaan arvostaneet varsinkaan 50-luvulla. Keynesiläisyys oli lyönyt suurin piirtein lävitse ja valtavirraksi tuli keynesiläisyyden ja vanhan liberalistisen teorian uusklassinen synteesi, – jota brittiläinen aitokeynesiläinen taloustieteen grand old lady kutsui äpäräkeynisläisyydeksi. Se tukeutui mielellään monimutkaisiin, mutta todellisuutta kaavamaisesti runttaaviin malleihin. Aikana jolloin jokaisen arvonsa tuntevan ekonomistin kuului täyttää artikkelinsa ja kirjansa monimutkaisille matemaattisilla kaavoilla, selkokieltä kirjoittava Galbraith oli virkistävä poikkeus. Kyse ei ollut vain kirjoitustyylistä vaan siitä, että Galbraith arvioi talouden ilmiöitä kiinteästi historiallisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissään eikä tunnistanut sitä taloustieteen klassisen koulukunnan maailmaa, jossa kilpailu ja markkinat toimivat moitteettomasti ja kaikki ihmiset ja taloudelliset päättäjät tekivät vain rationaalisia oman etunsa maksimoivia ratkaisuja.
80-luvun uusliberalismin aikakaudella Galbraith joutui tietenkin entistä voimakkaammin oikeistolaisten kritiikin kohteeksi. Samalla tavoin kuin uusliberalismin aikakausi – jonka Galbraith kirjaa alkaneeksi jo ennen Reaganin valtaannousua – kasvatti tulo- ja varallisuuseroja huikeisiin mittasuhteiseen ja polarisoi amerikkalaista yhteiskuntaa, särki se myös vähitellen vanhan uusklassisen konsensuksen niin, että monet Galbraithin aiemmat kriitikotkin alkoivat taas paremmin ymmärtää hänen näkemyksiään.
Heinäkuu 2007
