Juoniva aktivisti salaisena poliisina ja SS-värvärinä
Ennen suojelupoliisia oli Valpo, valkoisessa versiossa vuosina 1937-1944 ja punaisena 1944-48. Sitä ennen oli vuonna 1919 yleisesikunnan alaisuudesta erilliseksi sisäministeriön alaiseksi poliittiseksi turvallisuuspoliisiksi perustettu Etsivä keskuspoliisi. Kuva Etsivästä keskuspoliisista – ohranasta, mitä tsaarin Venäjän salaisen poliisin nimeä käyttivät paitsi kommunistit myös talon omakin väki – on pitkälti liittynyt sen pitkäaikaisimpaan johtajaan Esko Riekkiin, josta tuli viraston päällikkö vuonna 1923.
Riekki tuli 32-vuotiaana talon päälliköksi selkeästi valkoisen Suomen poliittisena nimityksenä Tornion poliisimestarin, alueen rajakomendantin ja EK:n Tornion alaosaston päällikön viroista. Hänellä ei ollut tehtävään lakimieskoulutusta tai muuta tutkintoa, ei myöskään sotilaskoulutusta eikä poliisikokemustakaan kuin nimeksi. Sen sijaan hänellä oli aktivistien ja äärioikeiston luottamus, eikä ole sattuma että hän kolmen valtiollisen virkansa ohella toimi myös ns. Pihkalan lakonmurtajakaartin eli työnantajien perustaman Yhtymä Vientirauhan pohjoisena asiamiehenä.
Riekki oli ns. kalterijääkäri. Mukavuudenhaluinen ja henkilökohtaisia riskejä kaihtava Riekki ei itse lähtenyt Saksaan hakemaan sotilaskoulutusta Jääkäripataljoonassa, mutta toimi liikkeen organisaattorina Suomessa ja päätyi santarmihallinnonpassittamana Spalernajan vankilaan Pietariin. Periaatteessa häntäkin uhkasi kuolemantuomio, mutta näitä kalterijääkäreitä kohdeltiin kuitenkin asiallisemmin kuin EK:n asiakkaita myöhemmin Suomessa ja maaliskuun vallankumous vapautti heidät.
Oltuaan jonkin aikaa Ruotsissa itsenäisen Suomen ensimmäisen lähetystön palveluksessa Riekki palasi Suomeen. Hän ei kuulunut aktivistien sisimpään renkaaseen, mutta oli kuitenkin perillä näiden vehkeilyistä ja vallankaappaussuunnitelmista vuonna 1919 ja hän osallistui jääkärimajuri K.M. Walleniuksen ilman menestystä päättyneeseen Vienan sotaretkeen. Enemmän kuin heimoaate Riekkiä näyttää motivoineen Suur-Suomen avaamat taloudelliset mahdollisuudet, joista hän äveriään oululaisen kauppiaan rahanarvon päälle ymmärtävänä poikana oli kauppaneuvos-isänsä tavoin hyvin kiinnostunut.
Riekin johtama 20-luvun EK keskittyi vain kommunistien jahtaamiseen. Tässä se myös saavutti kohtuullista menestystä niin, että 30-luvulle tultaessa Riekki saattoi tyytyväisenä todeta ettei kommunismi ollut enää mikään uhka. Sen sijaan oikealta tulevan uhan torjumisessa EK ei ollut yhtä tehokas, sillä se oli paremminkin itse osa kansanvaltaa uhkaavaa oikeistoliikehdintää. Monet EK:n työntekijät olivat lapuanliikkeen aktivisteja ja vaikka Riekki ei suoraan ollut osallinen Mäntsälän kapinaliikkeeseen vuonna 1932, ei turvallisuuspoliisilla ollut mitään roolia sen vaarattomaksi tekemisessäkään. Riekki näyttää Lackmanin mukaan lähinnä pysyttäytyneen sivustakatsojana turvatakseen asemansa myös siinä tapauksessa, että kapina olisi johtanut vallanpitäjien vaihtumiseen.
EK:n monet lailliset kansalaisjärjestöt epäilyksenalaiseksi saattaneiden kansanrintamamuistioiden julkitulo vuonna 1936 kaatoi siihen asti Suomen pitkäikäisimmän Kivimäen hallituksen ja myös Riekin. EK organisoitiin uudelleen valtiolliseksi poliisiksi, ja vaikka Riekki saikin nimityksen sen johtoon hän joutui kohta eroamaan. Sisäministerinä oli nyt Urho Kekkonen, entinen ohranan mies hänkin, mutta Riekin kanssa jo 20-luvulla riitoihin ajautunut. Riekki pestautui Kokoomuksen yliasiamieheksi, josta hän vuonna 1940 siirtyi Uuden Suomen pitkäaikaiseksi toimitusjohtajaksi.
Sodan aikana Riekki kuului Suomen SS-pataljoonan keskeisiin puuhamiehiin, mihin 30-luvun EK:ssa syntynyt suhde Himmleriin antoi hyvän pohjan. Myös Riekin poika liittyi SS-joukkoihin , mutta kun olo itärintamalla SS-kurin alla alkoi tuntua liian vaaralliselta järjesti Riekki hänet takaisin Suomeen ennen muun pataljoonan kotiuttamista. Hänet syrjäytettiinkin natsimielisempien toimesta v. 1942 suomalaisen SS-vapaaehtoistoimikunnan johdosta. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden sodan jälkeen vähätellä rooliaan ja väittää toimineensa toimikunnassa vain viran puolesta hallituksen nimeämänä edustajana . Lackmanin mukaan Riekki oli kuitenkin alusta alkaen mukana aatteellisesta ja poliittisesta innostuksesta.
Matti Lackmanin Riekistä piirtämä kuva on pitkän ja perusteellisen tutkijan otteella tehdyn työn jälkeä. Se kertoo tarkasti oikeiston ja äärioikeiston välimaastossa intrigoineen Riekin toimista eikä jätä sen enempää poliittisesti kuin inhimillisestikään erityisen sympaattista kuvaa kohteestaan. Sekin, miten Riekki sodan aikana rikkoi säännöstelymääräyksiä ja piti huolen omasta ja perheensä hyvinvoinnista tulee myös dokumentoiduksi uudelta aineistoltaan etupäässä Riekin yksityiskirjeenvaihtoon nojaavassa tutkimuksessa.
Heinäkuu 2007
