Monessa mies mukana
Helsingin yliopiston entisen rehtorin ja kanslerin Risto Ihamuotilan muistelmateos on perinteisemmästä päästä. Se on itseensä ja elämäänsä tyytyväisen miehen monessa-olin-minäkin-mukana tyyppinen muistelmateos, jonka luonnetta kuvaa sekin että kirjoittaja kertoo alun perin ajatelleensa ehkä monisteena tai omakustanteena kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen missä kaikessa isä ja vaari on tullut olleeksi mukana. Tätä mukanaoloa on ollut niin laajalla saralla, että se ainakin laajuutensa puolesta kieltämättä ylittää yleisen kiinnostavuuskynnyksen.
Yksi niistä asioista joissa Risto Ihamuotila on ollut mukana on tietysti suku- ja perhe. Kun isä Veikko oli legendaarinen MTK:n toimitusjohtaja ja Histan suurkartanon omistaja Pohjois-Espoossa ja veli Jaakko Valmetin ja Nesteen pääjohtajana toiminut vuorineuvos on tässäkin jo pohjaa muistelemiselle. Sen enempää uutta intiimiä kuin poliittistakaan ei Risto Ihamuotilalla kuitenkaan ole kerrottavanaan isästään, ja Jaakosta ei sitäkään.
Risto Ihamuotilan koko työura on ollut Helsingin yliopistossa, jossa hän väitöskirjansa jälkeen eteni maatalouspolitiikan professoriksi, maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaaniksi, yliopiston vararehtoriksi, rehtoriksi ja kansleriksi. Nämä asemat poikivat myös lukuisia tehtäviä Suomen Akatemiassa, valtion tiedetoimikunnissa, kulttuurirahastossa ja elinkeinoelämässä. Kovin syvällisiä analyyseja tai värikkäitä interöörejä kirja ei näistä tehtävistä kuitenkaan anna. Yliopistosta ja korkeakoulupolitiikasta Ihamuotilalla on eniten asiaa kerrottavana, mutta anekdoottinen ote jää näidenkin osalta hallitsevaksi.
Ihamuotila kertoo kirjassaan, miten häntä on pyydetty vuorollaan Kemiran, vakuutusyhtiö Auran ja Pellervo-Seuran johtoon. Hän on selvästikin ollut tarjouksista mielissään, vaikka lopulta kaikki torjuikin. Miten hän olisi niissä pärjännyt ilman mitään kokemusta yritysmaailman johtamisesta jää kysymysmerkiksi, mutta jotain osviittoja antaa ehkä se avoimuus, jolla Ihamuotila kertoo hämmästyksestään KOP:n hallintoneuvoston jäsenenä – siellä oli loppuun saakka ns. kanslerimandaatti – kun selvisi, että hänenkin loistavana pääjohtajana pitämänsä Jaakko Lassila osoittautuikin pankkinsa tuhoajaksi.
Ihamuotila kertoo myös lähes hellyttävästi viehtymyksestään poikamaisiin kujeisiin. Sellaisen piikkiin voi panna myhäilevän osallistumisen tilaisuuteen, jossa opiskelijat intoutuivat laulamaan ”silmien väliin ryssää” klassikkoa; vähemmän ystävällinen selitys Ilta-Sanomiin päätyneelle välikohtaukselle olisi Ihamuotilan avoin ja perinteinen epäluulo Venäjää kohtaan, mikä puolestaan on ollut päämotiivi hänen laajalle ja innokkaalle osallistumiselleen vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.
Politiikkakaan ei ole ollut Ihamuotilalle vierasta. Häntä saatettiin nuorempana isänsä nimenkantajana epäillä kepulaiseksi, mutta oikea viiteryhmä on kokoomus, vaikkei hän koskaan puolueen jäsen ole ollutkaan. Mahdollisuus nousta Riitta Uosukaisen jälkeen opetusministeriksi kokoomuksen ministeripaikalle kutkutti Ihamuotilaa, mutta hän oli kuitenkin liian etäinen valinnan tehneelle puolueen eduskuntaryhmälle. Yhtä lailla häntä kutkuttivat Uosukaisen ja Sirkka-Liisa Anttilan tiedustelut valmiudesta porvareiden yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi silloin, kun puolueet vielä varautuivat siihen, että Ahtisaari pyrkisi toiselle kaudelle. Virallisemmin häntä pyysi presidenttiehdokkaaksi myöhemmin Kristillinen liitto, jolle Ihamuotila kuitenkin vastasi ei, asiaa silloin julkistamatta.
Ihamuotilan harrastuksiin kuuluu myös metsästys ja metsäveljet ovat usein kirjassa esiintyvä kategoria. Hirvenmetsästyksen riiteistä ja mystiikasta Ihamuotila kirjoittaa hartaasti ja siteeraa pitkään myös omasta toivomuksestaan hirvenmetsästykseen mukaanotetun Suvi-Anne Siimeksen haltioinutta kuvausta metsästyskokemuksestaan. Ihamuotila jää hämmästellen päivittelemään sitä, etteivät metsästysjärjestöt ole käyttäneet hyväkseen tätä ulkopuolista mainosta monien arvostelemalle harrastukselleen.
huhtikuu 2007
