Ranskan suuri menetetty toivo.
Pierre Mendès France(1907-1882) valittiiin Ranskan kansalliskokoukseen ensimmäisen kerran 25-vuotiaana vuonna vuonna 1932. Hän kuului Ranskan kolmannen tasavallan valtapuolueeseen radikaaleihin, jonka leveät seinät ulottuivat aika äärioikealta hyvinkin vasemmalle. Mendès France – tai PMF, millä kirjaimilla hänet myöhemmin kaikki tunnistivat – kuului puolueensa vasemmistolaisempaan osaan ja tuki sosialististien yhdessä radikaalien kanssa vuonna 1936 perustamaa ja myös kommunistien tukemaa Leon Blumin kansanrintamahallitusta. Kun Blum muodosti toisen hallituksensa vuonna 1938 Mendès France nimitettiin sen apulaisvaltiovarainministeriksi.
Toisen maailmansodan alettua Mendès kouluttautui ilmavoimien lentäjäksi Lähi-idässä. Hän pysyi kansalliskokouksen jäsenenä, mutta ei ollut mukana siinä istunnossa, jossa kolmas tasavalta lopetti itsensä ja antoi vallan marsalkka Petainin Vichyyn perustamalle hallitukselle. Mendès tuomittiin tekaistun sotilaskarkuruussyytteen nojalla vankilaan antisemitismin sävyttämässä oikeudenkäynnissä. Hänen onnistui paeta ja päästä Lontooseen, jossa hän liittyi kenraali de Gaullen vapaan Ranskan joukkoihin.
Mendèsistä ei kuitenkaan tullut gaullistia, vaan hän palasi sodan jälkeen radikaalipuolueeseen ja oli sen edustajana useissa neljännen tasavallan hallituksissa. PMF sai mainetta itsenäisenä ja suorapuheisena ajattelijana, arvostettuna talousasiantuntijana ja visionäärinä, joka muita aikaisemmin näki Ranskan siirtomaapolitiikan tulleen tiensä päähän. Hänen uransa kohokohta oli kesällä 1954 alkanut ja seuraavan vuoden helmikuussa päättynyt pääministeriys. Sen aluksi hän asetti itselleen kuukauden määräajan päästä sopimukseen Vietnamin sodan lopettamisesta. Rauha saatiin Genevessä sovittua määräajassa ja Mendèsin suosio oli huipussaan.
Ranskan neljännen tasavallan hallitukset eivät olleet pitkäikäisiä ja omankin puolueen kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei suositun Mendèsinkään hallitus ollut. Myöhemmin 1955 toimeenpannuissa vaaleissa Mendèsin radikaalit ja Guy Mollet’n sosialistipuolue SFIO – lyhenne tulee muuten sanoista Section Francaise de l’Internationale Ouvrière – sopivat ei-kommunistisen vasemmiston yhteistyöstä ja uudesta hallituksesta, jonka johtoon ei kuitenkaan tullut kansansuosikki Mendès vaan Mollet. Mendès sai tyytyä varapääministerin paikkaan, josta hän erosi kun Mollet ajatui Algerian ranskalaissiirtolaisten painostuksesta kiihdyttämään Algerian vapautustaistelun tukahduttamistoimia. Omana pääministerikautenaan Tunisian itsenäisyyden tunnustanut Mendès oli jo paljon aiemmin ymmärtänyt Algerian itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen voimatoimin toivottomaksi yritykseksi. Oppositiossa Mendès France myös tuomitsi Ranskan ja Britannian yhteisen Suez-operaation Israelin kanssa.
Neljännen tasavallan kompuroidessa kohti loppuaan pelastajaksi ei kuitenkan huudettu Mendèsiä vaan kenraali de Gaulle. Vaikka Mendès oli kuulunut kenraalin sodanaikaisiin luotettuihin jäi hän viidennessä tasavallassa katkeraan oppositioon. Samanaikaisesti Mendès joutui tekemään pesäeron myös oikealle liukuneeseen ja ranskalaista Algeriaa lähes loppuun saakka puolustaneeseen radikaalipuolueeseen. Hän menetti myös parlamenttipaikkansa ja asettui uuden pienen PSA, myöhemmin PSU (Parti Socialiste Unifié) puolueen riveihin.
Ranskan vasemmiston uudeksi kokoavaksi voimaksi tuli nyt Francois Mitterand, mm. Mendèsin hallituksen sisäministerinä toiminut vanha neljännen tasavallan veteraani, joka vasemmiston ehdokkaana menestyi kohtuullisesti de Gaullen vastaehdokkaana vuonna 1965. Vasemmisto uskoi lujasti, että kevään 1968 opiskelija- ja nuorisoliikehdintä olisi nostanut sen valtaan. Oli ilmeistä, että Mendès oli ainut vanhoista vasemmistojohtajista, jolla oli vielä jotain katu-uskottavuutta nuorison silmissä. Mutta vasemmiston mahdollisuudet haihtuivat oikeistolaisen vastareaktion voimistuttua ja PMF:n ambivalenssi liikehdinnän suhteen pudotti hänen kannatustaan kaikissa piireissä. Vasemmiston pohjanoteeraus saavutettiin vuoden 1969 presidentinvaaleissa, jolloin Mendèsin tukema ja Mendèsin pääministerikandidaattinaan esittelemä SFIO:n Gaston Defferre sai.nöyryyttävästi alle kuusi prosenttia äänistä. Saman vuoden parlamenttivaaleissa vuonna 1967 kansalliskokoukseen palannut Mendès koki lisänöyryytyksen ja jäi valitsematta. Rousselin mielestä syynä oli kommunistien liian laiha tuki Mendèsille toisella kierroksella, ja muutoinkin Rousselin mukaan kommunistit näin vuosina tosiasia mieluummin tukivat gaullisteja kuin muita vasemmistolaisia.
Éric Rousselin perinpohjainen elämäkerta kertaa uskollisesti ja yksityiskohtaisesti, väliin turhankin perusteellisesti pitkiä puhe- ja kirjelainauksia käyttäen, Mendèsin elämänvaiheet. Roussel käsittelee kohdettaan myötätuntoisesti, mutta ei peittele tämän heikouksiakaan. Miksi Mendès lopulta jäi ikuiseksi lupaukseksi, joka lyhyttä pääministerikautta lukuunottamatta ei koskaan saavuttanut sellaista roolia kansankunnan johtajana, johon kaikki pitivät häntä pätevänä ja sopivana?
Mendèsiä pidettiin poikkeuksellisen korkean moraalin omaavana ja periaatteistaan kiinni pitävänä politiikkona Ranskan tusinapoliitikkojen joukossa. Taipumattomuudessa ja tinkimättömyydessä oli samalla hänen rajoitteensa. Hän ei koskaan hyväksynyt de Gaullen ulkoparlamentaariseen liikehdintään perustunutta valtaannousua eikä tämän presidenttivaltaista viidennen tasavallan perustuslakia. Hän oli tosiasiassa monessa suhteessa ja etenkin ulkopolitiikassa hyvin lähellä de Gaullen linjauksia, mutta kehotti kuitenkin äänestämään Algerian sodan lopettanutta Evianin sopimusta vastaan. Ei voi välttyä käsitykseltä, että Algerian palo oli Mendèsin mielestä väärin sammutettu.
Vaikka Roussel ei sitä erityisemmin alleviivaa saattoi Mendèsin menestyksen esteenä myös olla hänen juutalainen taustansa maassa, jossa antisemitismi ei suinkaan päättynyt Vichyn tasavallan häviöön. Mendés ei tunnustanut juutalaisuskontoa eikä ollut sionisti, mutta solidarisoitui tiettyyn rajaan saakka Israelin kanssa. Raja tuli vastaan Israelin miehityspolitiikan jatkuessa ja koventuessa palestiinalaisalueilla ja viimeisenä vuosinaan Mendès osallistui aktiivisesti kulissientakaisiin toimiin Israelin ja palestiinalaisten lähentämiseksi, mutta sitä mistä kaikesta tässä välitystyössä oli kyse eivät Rousselin käytössä olleet lähteet vielä kerro.
huhtikuu 2007
