Henri Dunant ja kansainvälinen Punainen Risti
Enin osa lukijoista osaa yhdistää Punaisen Ristin sveitsiläis-ranskalaiseen Henri Dunant’iin, jonka aloitteesta saivat alkunsa niin kansainvälinen Punainen Risti kuin myös pyrkimykset kirjoittaa sodankäynnille tietyt siviilien ja sotavankien kohtelua koskevat säännöt ja saattaa ne kansainvälisin sopimuksin kaikkia valtioita velvoittaviksi. Aiemminkin humanitääriseen työhön orientoitunut Dunant oli vapaaehtoisen lääkintajoukon kanssa seuraamassa Solferinon taistelua Itävallan ja Italian ja sen liittolaisen Ranskan välillä vuonna 1859. Taistelu vaati lähes 100 000 uhria, joista suuri osa olisi voitu asianmukaisella läääkintähoidolla estää. Kokemuksistaan Dunant kirjoitti vuonna 1862 pienen kirjan ”Solferinon muistio”, joka mobilisoi yleistä mielipidettä poikkeuksellisen voimakkaasti ja johti Punaisen Ristin perustamiseen 1863. Myöhemmin Dunant joutui vaikeuksiin ja unohduksiin, mutta hänen maineensa palautui kun hänelle myönnettiin Nobelin ensimmäinen rauhanpalkinto vuonna 1901.
Angela Bennettin kirja kertoo poikkeuksellisen ihmisen poikkeuksellisen elämäntarinan tiiviisti ja juoheasti, tekemättä Dunant’ista mitään pyhimyshahmoa. Dunant’illa oli omat heikkoutensa, mutta niistä kertominen ei vähennä hänen ansioitaan kansainvälisen humanitäärisen oikeuden alullepanijana. Dunant’ia syytettiin myös aikanaan talousrikoksista, mutta Bennettin mukaan tämä oli enemmänkin kateellisten panettelua, jolla ei ollut muuta pohjaa kuin se, että Dunant’in liiketoimet eivät menestyneet ja aiheuttivat myös muille sijoittajille ja velkojille tappioita ilman, että tähän liittyi mitään rikollista hyötymistarkoitusta Dunant’in taholta.
Vaikka Bennett keskittyy Dunant’iin, ei hän unohda muitakaan Punaisen Ristin perustajia. Näistä tärkein oli sveitsiläinen lakimies Gustave Moynier, joka henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan poikkesi suuresti herkästi innostuvasta ja idealistisesta Dunant’ista, mutta jonka panos Punaisen Ristin synnyttämisessä ja sen aseman vakiinnuttamisessa oli aivan ratkaisevaa laatua. Ystävyys ja yhteistyö Dunant’in kanssa katkesi kuitenkin Dunant’in vararikkoon, jota Moynier käytti hyväkseen loitontaakseen Dunant’in järjestöstä.
Bennett kertoo kirjassaan myös tiiviissä muodossa sen, miten nykyiset neljä kansainvälistä humanitääristä oikeutta koskevat Geneven sopimukset ovat syntyneet, ja siinä yhteydessä vähän laajemminkin kansainvälisten sodankäyntiä ja aseistariisuntaa koskevien sopimusten kehityksestä. Vaikka kirja ei ole systemaattista tai dokumentoitua historiantutkimusta, on se Dunant’in ja Punaisen Ristin historiasta kiinnostuneelle sujuvasti journalistisella otteella kirjoitettu hyvä johdatus aiheeseen.
Bennett ei ulota kirjaansa nykyaikaan asti, mutta kiinnittää esipuheessaan aiheellisesti huomiota siihen, että Geneven sopimusten säädöstö on jälleen uhanalainen, kun George W. Bushin hallinto ja erityisesti sen oikeusministeri Alberto Gonzales ovat vähätelleet sopimusten merkitystä ja sitovuutta ja myös Guantanamossa ja muualla toimineet niiden vastaisesti perustellen tätä terrorismin vastaisen sodankäynnin luomalla uudella tilanteella. Muitakin kansainvälistä oikeutta rikkovia valtioita on maailmassa, mutta ne yleensä luetaankin ns. roistovaltioiden joukkoon.
huhtikuu 2007
