Punaprinsessa
Sofka Zinovieff oli Dolgoruki’in ruhtinassukuun v. 1907 syntynyt ja maanpaossa Cornwallissa v. 1994 kuollut venäläinen aristokraatti, jonka lapsuuden leikkitovereihin kuului myös tsarevits, eli sittemmin Jekaterinburgissa perheensä kanssa v. 1918 murhattu Venäjän kruununperillinen. Tämä kirja ei kuitenkaan ole ruhtinattaren omaelämäkerta – sellaisen hän julkaisi jo v. 1968 – vaan samannimisen pojantyttären muistelma/elämäkerta isoäitinsä värikkäästä elämästä.
Isoäiti Sofka päätyi varsin värikästä elämää viettäneen äitinsä kanssa Krimin kautta maanpakoon Lontooseen v. 1919. Äiti Sophy oli Venäjän aristokratian kermaa, mutta hankki itselleen sekä lääkärin että Venäjän ensimmäisen naislentäjän taidot. Ensimmäinen liitto päättyi yhtä korkea-arvoisen miehen karattua mustalaislaulajattaren kanssa. Toisen aviomiehensä Sophy kävi omakätisesti pelastamassa bolshevikkien vankilasta Moskovasta.
Sophyn tytär Sofka oli myös kaksi kertaa avioliitossa, ensin toisen venäläisemigrantin Leo Zinovieffin ja sitten itseään huomattavasti nuoremman britin Grey Skipwithin kanssa. Muita miessuhteita Sofka joskus kehui olleen satakunta (ainakin yhden naissuhteen ohella). Ensimmäinen liitto päättyi eroon kahden lapsen syntymän jälkeen, kolmas lapsi syntyi liitosta Skipwithin kanssa, mutta Sofka jäi leskeksi kun hänen miehensä ammuttiin alas englantilaisen pommikoneensa kanssa Saksan yllä vuonna 1942.
Sofkan viralliset opinnot jäivät vähäisiksi, ja Sofkan elinolosuhteet olivat kaukana Pietarin aikaisesta ylellisyydestä. Merkittävin työsuhde hänellä oli kuuluisan Shakespeare näyttelijän Laurence Olivierin avustajana ja sihteerinä. Muutoin hän vietti suuren osan nuoruusvuotensa lapsiaan ja vähän miehiäänkin laiminlyöden ja matkustellen ympäri Eurooppaa, pitäen Pariisia toisena kotikaupunkinaan.. Siellä hän myös oli äitinsä luona kun saksalaiset valloittivat kaupungin. Englannin kansalaisena Sofka joutui kahdeksi ja puoleksi vuodeksi internointileireille, joiden olot varsinkin alussa olivat liki keskitysleirinomaiset. Myöhemmin leireille sijoitettiin myös paljon kansalaisuudeltaan epämääräisiä juutalaisia, joiden asian Sofka otti omakseen pystyen kirjeenvaihdollaan ja aktiivisuudellaan myös pelastamaan muutamia kymmeniä heistä joutumasta natsien tuhoamisleireille. Näistä ansioistaan hänen nimensä löytyy myös Yad Vashim holokaust-museon kunniataulusta Jerusalemissa.
Jo 30-luvulla Sofka oli tehnyt työväenpuolueelle vaalityötä; internointileirillä hänestä tuli kommunisti, joka päästyään vuonna 1944 takaisin Lontooseen liittyi myös puolueeseen. Puolueessa hän oli uuden avomiehensä kanssa vain Daily Worker-lehteä kaupitteleva rivijäsen, mutta kiinnosti ehkä taustansa vuoksi brittien turvallisuuspalvelua, jonka kansiossa hänet oli rekisteröity ”loistavana lingvistinä ja laajan kontaktiverkon omaavana… arvokkaana värvättynä kommunistipuolueelle, jota on pidettävä silmällä”. Viranomaiset rekisteröivät myös hänen sukupuolielämänsä moninaisuuden. Sofka ei myöskään luopunut aatteestaan, vaikka saattoi yksityisesti huomauttaa, että miksi natsien teot olivat rikoksia ja kommunistien samanlaiset teot vain virheitä.
50-luvulla Sofka muutti jälleen joiksikin vuosiksi Pariisiin ja toimi brittikommunistien Progresss Toursin matkaoppaana Itä-Eurooppaan tehdyillä seuramatkoilla. Neuvostoliitossa hän sai yllättäen havaita, että Dolgoruki-tausta avasi edelleen ovia ja pehmensi neuvostobyrokraattien yrmeyden. Oppaana hän tutustui työläistaustaiseen maratonjuoksijaan ja brittikommunistiin Jack Kingiin, jonka kanssa hän osti Cornwallista pienen mökin, jossa eli onnellisena elämänsä loppuun asti.
Sofka Zinovieff ei kirjoita isoäitinsä tarinaa suoraviivaisessa elämäkertamuodossa, vaan lämminhenkisenä ja myötätuntoisena, mutta myös avomielisenä minä-muotoisena kertomuksena omasta matkastaan isoäitinsä juurille. Vaikka pojantytär ehti tuntea ja keskustella paljonkin isoäitinsä kanssa – ja saada tältä neuvon, ettei ole väliä kuinka monta rakastajaa tällä olisi, kunhan niitä olisi vain yksi kerrallaan – tuottaa retki menneisyyteen myös aina uusia yllätyksiä. Tekijän valitsema kirjoittamistapa ei ole helppo ja voi johtaa harhateille, mutta toimii tässä kuitenkin hyvin ja koko ajan loppua kohden parantuen. Kirjan mielenkiinto ei perustu kohdehenkilön historialliseen merkitykseen vaan hänen hyvin kuvattuihin värikkäisiin elämänvaiheisiinsa ja kiehtovaan persoonallisuuteensa.
maaliskuu 2007
