Juutalaisviha Suomessa.
Juutalaisviha Suomessa on populaaripainos Jari Hanskin väitöskirjasta, joka esipuheen mukaan poikkeaa väitöskirjasta lähinnä johdannon lyhentymisen ja sodanaikaisia juutalaisluovutusten käsittelyn laajentumisen osalta. Väitöskirjoissa pakolliseen ns. teoreettiseen viitekehykseen kohdistettu karsiminen on tuskin lukijalle mikään menetys, ja juutalaisluovutusaiheen laajempi käsittely on kirjan ehkä mielenkiintoisin osa. Se näet sisältää myös jonkiverran polemiikkiä Elina Sanan Luovutetut-teoksen kärjistettyjen tulkintojen kanssa. Hanski katsoo Sanan vähintäänkin liioittelevan valtiollisen poliisin valmiutta ja halukkuutta nimenomaan juutalaisten luovutuksiin Natsi-Saksaan. Kun en ole lähemmin perehtynyt alkuperäisaineistoon täytyy pidättäytyä ottamasta kantaa näiden tulkintojen välillä.
Muutoin Hanskin kirja perustuu pääosin suomalaisten lehtien, kirjojen ja muiden painotuotteiden läpikäymiseen. Käytetyn aineiston määrä on valtava eikä Hanskia varmaan voi näiltä osin moittia liian suppeasta lähdemateriaalista. Keskeisessä asemassa on Suomessa tutkimusajanjaksona ilmestynyt hämmästyttävän laaja äärioikeistolaisten ja fasististen lehtien ja lehdyköiden kirjo. Mutta tutkimusta varten Hanski käynyt läpi laajalti myös valtakunnallista ja paikallista sekä ammatillista, uskonnollista ja erikoislehdistöä. Suomen maineen kannalta lohdullinen tutkimustulos on se, että systemaattista ja toistuvaa juutalaisvastaisuutta esiintyi vain ääriliikkeiden lehdistössä.
Halventavia juutalaisstereotypioita esiintyi toki muussakin lehdistössä, niin pilapiirroksissa kuin teksteissä. Edellisiä käyttivät mm lastenkirjojen kuvittaja Rudolf Koivu ja Pekka ja Pätkän piirtäjä Ola Fogelberg, Mika Waltari taas hauskuutti Hakkapelitaan lukijoita vuonna 1928 kertomalla haisevasta juutalaisesta. On tietysti otettava huomioon, ettei räikeäkään pila juutalaisista ennen sotaa tarkoittanut välttämättä, että sellaisen esittäjä hyväksyi juutalaisten joukkotuhoamisen. Suomessa ”juutalaisvitsit” olivat valtalehdistössä kuitenkin poikkeuksia, eikä meillä äärioikeistokaan julkaissut yhtään räikeän antisemitismin ja pehmeän pornon sujuvasti yhdistänyttä saksalaisen Der Stürmerin tyyppistä lehteä.
Oma lukunsa on uskonnollinen juutalaisvastaisuus, mutta senkin suhteen suomalaiset selviävät varsin kunniallisesti jos Hanski ei sen edustajia ole löytänyt koko aineistostaan kymmentä enempää. Yksi heistä oli IKL:n rovasti K.R. Kares, mutta huolimatta lapualaisuuden kirkkohierarkiassa saamasta suuresta kannatuksesta ei kirkkoon instituutiona ole jäänyt antisemitistista tahraa.
Kovin omaperäistä ei suomalainen juutalaisviha ollut. Suomen juutalaisväestö oli hyvin pieni ryhmä eikä meillä ollut laajempaa yhteiskunnalista pohjaa ns. juutalaiskysymyksen nostamiseksi poliittiselle agendalle. Silti ulkomainen lainatavara – jonka sävy ja rajuus kasvoi natsien valtaannousun myötä – kelpasi käyttöön Suomessakin, jossa erityisesti lämmettiin sotienvälisen antisemitismin yhdelle kantavalle teemalla juutalaisuuden ja bolsevismin rinnastamiselle.
Laajasti aineistostaan ja monista ansioistaan huolimatta jää Hanskin kirjasta kuitenkin kaipaamaan perustellumpaa yhteenvetoa ja arvioita juutalaisvihaa lietsonneen materiaalin levinneisyydestä ja vastaanotosta. Hanski ei myöskään näy erityisesti tutkineen sitä, missä määrin juutalaisvihaan reagoitiin sitä tuomitsemalla.
maaliskuu 2007
