Ymmärtävästi fasistikuningattaresta
Viime vuosisadalla elänyt ja vaikuttanut Mitfordin seitsenpäinen sisarussarja – kuusi tyttöä ja yksi poika – on kerännyt poikkeuksellisen paljon huomiota myös monien muistelmien ja elämäkertojen johdosta. Sisarusten isä, David Freeman-Mitford, myöhemmin Lordi Redesdale ja äiti, Sydney Gibson Bowles, kuuluivat brittien äveriääseen yläluokkaan, joilta ei puuttunut rahaa eikä palvelijoita. Heidän ennakkoluulonsa ja asenteensa sijoittuvat luokkakuvassakin oikeaan laitaan, ja ne myös siirtyivät heidän lapsilleen.
Vuonna 1910 syntyneen Diane Mitfordin toinen mies oli Englannin piskuisen fasistipuolueen johtaja, Sir Oswald Mosley – jota vielä konservatiivi- ja työväenpuolueen parlamenttijäsenenä pidettiin pääministeriaineksena – ja Dianaa neljä vuotta nuorempi Unity Mitford palvoi Hitleriä ja oli onnistunut tunkeutumaan kauniita naisia (ainakin platonisesti) arvostaneen führerin seurapiireihin. Unity lähes asui Saksassa, ja kun toinen maailmansota alkoi hän ampui Münchenissä puistonpenkillä kuulan kalloonsa. Itsemurhayritys epäonnistui ja Unity palautettiin puolivihanneksena kotimaahansa.
Sisaruksista vanhin, omilla kirjailijan ansioillaan eniten kuuluisuutta saanut Nancy kuului hänkin hetken aikaa Mosleyn fasistiliikkeeseen, mutta erkani siitä pian ja myös myötävaikutti siihen että pian Mosleyn sodanaikaisen vangitsemisen jälkeen myös Diana passitettiin syytteittä turvasäilöön. Poikkeuksen sisarista teki v. 1917 Jessica, joka muutti kommunistina ja myös kirjoja julkaisseena toimittajana USA:han.
Diana Mitfordin ja Oswald Mosleyn avioliitto solmittiin julkisuudelta salassa propagandaministeri Goebbelsin kansliassa Berliinissä. Diana oli Unityn tavoin Hitlerin lumoissa, eikä hän sodan päättymisen jälkeenkään ottanut ihanteeseensa kuin minimaalista etäisyyttä eikä hän koskaan katunut anti-semitismiään. Mosleyt vapautettiin turvasäilöstä 1943 ja he siirtyivät 50-luvun alussa Ranskaan asumaan. Mosley yritti vielä 50-luvun lopulla huonolla menestyksellä elvyttää fasistipuoluettaan, nyt mustia vastaan suunnatuin rasisitisin tunnuksin. Myös Oswald Mosley oli rikas mies ja rahoitti poliittisen toimintansa – Mussolinin rahoituksen 30-luvulla tyrehdyttyä – etupäässä omista varoistaan. Sodan jälkeen he olivat aika eristyksissä, mutta kaikki eivät heitä hylkineet ja he kuuluivat Windsorin myös vapaaehtoisessa maanpaossa elävän herttuaparin lähipiiriin.
Näistä aineksista saisi ihan mielenkiintoisen ja analyyttisen tarinan, mutta valitettavasti Anne de Courcyn kirja ei juurikaan nouse seurapiiripalstanpitäjän seurapiiriuutisia ja Diana Mosleyn yhteiskuntaluokan elämäntapaa kuvailevaa tekstiä kummoisemmaksi. Vaikka de Courcy ei fasisimia ja juutalaisvainoja puolustakaan jää sen pahoittelu ettei Diana Mosley näitä koskaan tuominnut vain vaisuksi toteamukseksi, joka ei kirjoittajan pohjimmaista sympatiaa kohdehenkilöä kohtaan pahemmin häiritse.
maaliskuu 2007
