Kirkko ja Kekkonen kriisivuosina
Ville Jalovaaran tuore väitöskirja tarkastelee Kirkon suhdetta presidentti Kekkoseen ja kommunismiin vuosina 1958-1962. Verrattain lyhyeen ajanjaksoon mahtuu Urho Kekkosen aseman muuttuminen ensimmäisen kauden heikosta presidentistä ulkopolitiikan kautta vahvan johtajuuden haltuunsa ottaneeksi ja ilman todellista vaihtoehtoa toiselle kaudelle valituksi presidentiksi. Tähän kauteen mahtuu sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kriisiytymistä merkinneet yöpakkaset Fagerholmin hallituksen aikana että Honka-liiton noottikriisiin päättynyt nousu ja uho. Vaikka meillä on taipumus tarkastella Suomen ja Neuvostoliiton suhteita liiaksi vain kahdenvälisenä asiana on niiden kehitystä tietenkin arvioitava maailmantilanteen yleisen kehityksen valossa, jota leimasi Stalinin kuoleman jälkeisen suojasääkauden päättyminen ja kolmannen maailmansodan uhan kaikkien tietoisuuteen nostaneen suurvaltavastakkaisuuden kärjistyminen.
Jalovaaran ansioihin kuuluu riittävä kansainvälinen taustoitus, mutta muutoin kirjan otsikko lupaa enemmän kuin antaa.. Vaikka kirjoittaja itse aivan oikein painottaa, ettei kirkko ole sama asia kuin piispakunta, niin käytännössä tutkimus kohdistuu silloisten piispojen kirjeenvaihtoon, puheisiin ja toimintaan sekä Kotimaa-lehden kirjoitteluun. Tämän rajoituksen puitteissa tutkimus on kuitenkin hyvin perusteltu ja dokumentoitu sekä riittävän hyvin kirjoitettu, jotta ei-kirkolliset lukijat ja historioitsijat voivat pitää sitä mielenkiintoisena.
Jos Englannin anglikaanista kirkkoa on aikanaan kuvattu rukoilevaksi konservatiivi-puolueeksi niin Suomessa on piirtäjä Kari Suomalainen kypäräpappi-kokoomus hahmollaan vahvasti iskostanut ihmisten mielissä kirkon ja kokoomuksen erottamattoman liiton. 30-luvulla IKL saattoi vielä olla papiston keskuudessa kokoomustakin suositumpi puolue ja myöhemmin 70-luku toi julkisuuteen jo liberaaleja, radikaaleja ja vasemmistolaisiakin pappeja, mutta 50- ja 60-luvulla kokoomus oli kiistatta kirkollisin puolue, hyvänä kakkosena maalaisliitto. Suomen Kristillinen Liitto perustettiin jo vuonna 1958, mutta sillä ei tutkimusajanjaksona eikä pitkään sen jälkeenkään ollut vielä ymmärtäjiä saatikka tukijoita kirkon valtahierarkiassa.
Tutkimusjakson piispakunnasta Eino Sormunen erottautuu selvillä maalaisliittosympatioillaan, muilla ei ollut erityisempää puoluepoliittista profiilia. Omassa kategoriassaan oli Tampereen piispa Elis Gulin ristiriitaisilla ja tuuliviirimäisillä toimillaan ja lausunnoillaan, joita aikalaiset tulkitsivat opportunistisina Kekkosen ja Neuvostoliiton myötäilyn ilmauksina. Kaikkia yhdistävänä tekijänä oli kuitenkin kirkon ja piispojen lausumissa usein toistettu vetoomus tuesta ”kansanvaltaisille” puolueille ja niiden keskinäisestä yhteistyöstä, jolla tarkoitettiin SKDL:n ja pitkälti myös TPSL:n ulosrajaamista.
Tutkimusjaksoon ajoittuu myös anglosaksisista maista enimmän tukensa saaneen anti-kommunistisen MRA (Moral Re-Armament) –liikkeen voimakkain vaikutus Suomessa, jota monet piispatkin olivat ensin edistämässä, kunnes joutuivat ottamaan siihen (ainakin tilapäisesti) etäisyyttä.
60-luvun alkuun ajoittuu myös Oulun profetiaksi kutsuttu ilmiö. Sen käsittely on kirjassa vain yksi sivujuonne, mutta herätti minussa eniten mielenkiintoa ja ajatuksia. Oululaiset Heinosen sisarukset saivat muutaman vuoden ajan suurta huomiota ja paljon kannattajia profetiallaan, jonka ydinsanoma oli että Suomen kansan tuli tehdä parannus ennen vuotta 1962 tai se joutuisi vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Syyskuussa profetia täsmentyi Jumalan lupaukseksi rakentaa Suomen ympärille muuri, joka estäisi vihollisen maahanpääsyn vaikka muualla olisi sota. Seuraava profetia lupasi, että 8000 esirukoilijaa riittäisi pelastamaan maan. Ensimmäistä määräaikaa myös pidennettiin.
Tämänkaltaiset hengelliset hurmosliikkeet ovat historiassa tuttuja ja tässä tapauksessa sen poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti oli erityisen selvä. Siinä että tällaisia liikkeitä syntyy ja kuolee ei ole mitään erityisen ainutlaatuista, mutta se joka minua oikeastaan järkytti Valovaaran kirjassa oli se, ettei Suomessa vv. 1960-1961 ollut yhtään piispaa, jolla olisi ollut kanttia ottaa selvää kantaa ilmiöön. Tätä pidättyvyyttä vasta myöhään ilmiöön etäisyyttä ottanut piispa Osmo Alaja perusteli tarpeella odottaa ja katsoa oliko profetia Jumalasta vai ei. Kunniakkaana poikkeuksena pappismiesten joukossa oli Mikko Juva, joka lokakuussa 1961 Kotimaa-lehdessä hämmästeli sitä että monet papit olivat ottaneet profetian todesta ja sitä tukeneet, sen sijaan että olisi pitänyt nähdä ilmiö ”henkisesti sairaan, vaikkakin vilpittömän ihmisen alitajuisen ahdistuksen purkautumana”. Sittemmin arkkipiispaksi noussut Mikko Juva onkin kirkkohistoriamme harvinainen poikkeus intellektuellina kirkonmiehenä ja kuvaavaa on, että hän jätti piispanvirkansa vanhoilliseen toimintaympäristöönsä turhautuneena.
helmikuu 2007
