Harold Nicolson
Harold Nicolson oli poliittisia ambitioita omannut ja niissä pettynyt englantilainen diplomaatti ja kirjailija, jonka monet saattavat parhaiten tuntea hänen avioliitostaan Vita Sackville-Westin kanssa. Vita Sackville-West oli myös journalisti ja kirjailija, ja hänen merkittävin aikaansaannoksensa jälkimaailman tietoisuudessa voi olla Sissinghurstin puutarha, joka nykyisin on suosittu turistikohde. Nicolsonin ja Sackville-Westin avioliitto – jota heidän poikansa Nigel Nicolson on eritellyt kirjasaan Portrait of a Marriage – kesti heidän elämänsä loppuun saakka ja perustui molemminpuoliseen aitoon kiintymykseen ja kunnioitukseen, mutta jäi muutoin historiaan yhtenä historian erikoisimmista liitoista. Molemmat olivat toistuvasti uskottomia toisilleen, Harold miesten kanssa ja Vita naisten. Vitan dynaamisin ja tunnetuin suhde on hänen ja Virginia Woolfin rakkaustarina.
Kaikki tämä käydään huolellisesti läpi myös Norman Rosen kirjoittamassa Nicolson-elämäkerrassa. Se ei kuitenkaan ole mikään sensaationhakuinen tirkistelyteos eikä mitenkään keskity Nicolsonin avio- ja ulkoaviollisiin suhteisiin, vaan on vankkaa ja kenties vähän raskastakin analyyttistä elämäkertahistoriaa, jossa pääpaino on Nicolsonin kirjallisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa.
Vuonna 1886 syntynyt ja vuonna 1968 kuollut Harold Nicolson oli englantilaisen yläluokan ja aikakautensa tuote. Hänen isänsä oli diplomaatti lordi Carnock – josta poika on myös kirjoittanut elämäkerran – mutta aatelisarvon peri Haroldin vanhempi veli, eikä Nicolson aktiivisista pyrkimyksistään huolimatta koskaan saanut tavoittelemaansa omaa aatelisarvoa ja paikkaa parlamentin ylähuoneessa. Myös Nicolson hakeutui ensin diplomaattiuralle ja oli mm. mukana Englannin delegaatiossa Versaillesin rauhankonferenssissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin hän jätti ulkoministeriön ja antautui täyspäiväiseksi kirjoittajaksi, julkaisten lopulta kaikkiaan 33 kirjaa, joukossa kansainvälisen politiikan analyyseja, elämäkertoja ja romaaneja. Näistä Versaillesin konferenssia analysoiva Peacemaking ja Napoleonin sotien jälkeistä Euroopan konserttia analysoiva The Congress of Vienna ovat edelleen alansa klassikkoja.
Nicolson kuului konservatiiviedustajana aloittaneen ja työväenpuolueeseen liittyneen Oswald Mosleyn ystäväpiiriin ja tukijoukkoihin, ja kun Mosley turhautuneena MacDonaldin hallituksen lamaa syventäneeseen talouspolitiikkaan erosi työväenpuolueesta ja hallituksesta ja perusti oman New Partyn nimellä kulkeneen puolueensa liittyi Nicolsonkin siihen ja pyrki turhaan sen ehdokkaana parlamenttiin vuonna 1931. Puolue ei vielä sitä perustettaessa ollut fasistinen, mutta liukui Mosleyn johdolla nopeasti autoritaariseksi liikkeeksi ja otti avoimesti fasistipuolueen nimen. Tänne saakka Nicolson ei johtajaansa seurannut, mutta ehti kuitenkin sitä ennen Mosleyn mukana käydä Roomassa Mussolinin vieraana.
Seuraavissa vuoden 1935 vaaleissa parlamentin ovat kuitenkin avautuivat Nicolsonille National Labourin edustajana. Kyse oli konservatiiivien pieneksi apupuolueeksi ajautuneesta kummajaisesta, jonka perustivat ne muutamat työväenpuolueen edustajat, jotka seurasivat MacDonaldia kun tämä työväenpuolueen hyläten muodosti kansallisen hallituksen konservatiivien kanssa v. 1931. Tämä parlamentti istui kymmenen vuotta, kun vaaleja ei sodan sytyttyä voitu toimeenpanna, eikä Nicolsonilla enää vuonna 1945 ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää paikkansa. Nicolsonin poliitikkouraan mahtuu lyhyt vuoden mittainen kausi apulaistiedotusministerinä Churchillin sodanaikaisessa hallituksessa v. 1940, mutta erityisempää jälkeä hän ei parlamentaarikkona jättänyt. Sodan jälkeen Nicolson liittyi työväenpuolueeseen ja oli kerran sen ehdokkaana täytevaaleissa, mutta hänen toteutumaton ambitionsa oli työväenpuolueen hallitukselta aateliarvo ja paikka ylähuoneessa.
Nicolsonilla ei ollut mitään pysyvää poliittista kotia. Lähinnä häntä voisi luonnehtia vanhakantaiseksi whig-liberaaliksi, joka oli vahvasti sidoksissa oman yläluokkansa ennakkoluuloihin ja tapoihin. Aikaansa ja sosiaalista ympäristöään heijastaen hän oli henkilökohtaisilta mielipiteiltään avoin anti-semiitti ja rasisti, eikä hän tätä peitellyt sodan jälkeenkään, mutta samanaikaisesti hän tuomitsi natsismin jo ennen sotaa ja sen jälkeen arvosteli terävästi Englannin Suez-seikkailua ja muita britti-imperiliasmin jälkijäristyksiä, eikä hän hyväksynyt Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaakaan.
Nicolsonin elämäkertaa ei siis kannata lukea sen kohdehenkilön historiallisen merkityksen vuoksi, vaan siksi että Rosen kirja on hyvinkirjoitettua ja osaavaa tutkimusta joka kuvaa hyvin sitä aikaa ja ympäristöä jossa Nicolson eli ja vaikutti.
helmikuu 2007
<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>
<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>
