Porvarihallituksen aikaan
Mauno Saaren porvarihallituksen ajasta vv. 1991-1995 ja pankkikriisistä kertovassa kirjassa on puolitoista sankaria: valtiovarainministeri Iiro Viinanen on se kokonainen ja KOP:n viimeinen pääjohtaja Pertti Voutilainen se puolikas. Saaren tuttuun dokumentoimattomaan reportaasityyliin kirjoitetun kirjan päälähteenä ovat olleet Iiro Viinasen päiväkirjamerkinnät ja muistiinpanot. Keskeinen lähde on myös toinen insinööri Pertti Voutilainen, jonka näkemykset pääsevät suodattamattomina tekstissä esiin.
Paljon muita sankareita ei kirjassa sitten olekaan. Hyvän arvosanan Saarelta (=Viinaselta) saavat ehkä lähinnä Esko Aho, Paavo Lipponen, Tauno Matomäki ja Sauli Niinistö, etäisemmin Lauri Ihalainen. Roistojen, ts. suksensa jossain vaiheessa Viinasen kanssa ristiinpanneiden ihmisten lista on sitäkin pitempi, ja he ovat jotain Mauri Pekkarista ja Paavo Väyrystä lukuunottamatta kokoomuslaisia: Harri Holkeri, Raimo Ilaskivi, Ilkka Kanerva, Jaakko Lassila, Sirpa Pietikäinen, Kimmo Sasi, Pertti Salolainen ja alkuvaiheessa Ilkka Suominen, joka myöhemmin sai Viinaselta synninpäästön.
Osa näistä kirjassa läpikäydyistä silloisista juonitteluista ja vastakkainasetteluista oli jo aikanaan puolittain avointa, vaikka vasta tästä kirjasta selviäkin miten syvää ja rajua kilpailu ja selkään puukottaminen puolueveljien (sisaria ei Viinasen maskuliinisessa maailmassa noteerata juuri minkäänarvoisiksi) kesken todellisuudessa oli. Edes SDP:stä on vaikea kuvitella kerrottavan samankaltaisia tarinoita.
Aika oli tietenkin poikkeuksellista. Oltiin tilanteessa jossa talouselämän tukipilarit toisensa jälkeen sortuivat – ja KOP:n kujanjuoksu pakkofuusioon SYP:n kanssa tulee Voutilaisen ja Viinasen näkökulmasta keskeisesti läpikäydyksi – ja raskaasti velkaantuneen valtion ja koko Suomen talous oli veitsenterällä. Tällaisessa tilanteessa Viinasen kärsimättömyys niitä kohtaan, jotka eivät tajunneet tilanteen vakavuutta tai, vielä pahempaa, eivät siitä piitanneet vaan jatkoivat henkilökohtaisten pyrkimystensä ohjaamaa veneenkeikuttelua, henkilö-intrigointia ja sala-ammuntaa kriisin keskiössä ollutta valtiovarainministeriä kohtaan, on ymmärrettävää.
Kirja kertoo myös siitä minkälaisissa paineissa Viinanen sai vastuuta kantaa, millaisia unettomia öitä hän vietti pitkään yöhön jatkuneiden ja aamuvarhaisella alkaneiden kriisineuvottelujen välillä, ja miten hänen terveytensäkin oireili vakavasti. Sankaria kohtaan tunnettua inhimillistä empatiaa kuitenkin demppaa tehokkaasti se, miten Viinaselta kesken kaikkien kriisiviikkojen löytyi aikaa irrottautua milloin Kalvolaan, Lappiin, Viroon tai Puolaan jänisjahtiin, peuranmetsästykseen, villisiantappajaisiin tai hirvenkaatoon.
Saaren mukaan metsästyksessä kyse ei kuitenkaan ole vain huvista: ”Itse asiassa suurin osa Suomen talouden tärkeistä päätöksistä tehdään metsässä, haulikko tai kivääri käsillä”. ”Yhteinen saalis yhdistää, yhteinen tappamisen meininki kasvattaa luottamusta.” Ehkä tämäkin selittää sitä, miksi suomalaiset suuret yritysjohtajat jättävät jälkeensä niin paljon rumia ruumiita ja miksi naisilla edelleenkin on elinkeinoelämän johtopaikoilla vain vähäinen rooli.
Mauno Saaren teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta yhtä subjektiivista ja luotettavaa kuin päälähteiden osapuolinäkemykset. Tällaista kirjaa ei pidäkään lukea talous- eikä poliittisena historiana vaan subjektiivisena ajankuvana, ja kun näin on ei kannata myöskään takertua moniin epätarkkuuksiin ja pikkuvirheisiin. Noudatusta talouspolitiikasta, sen seurauksista tai vaihtoehdoista kirja ei kerro mitään. Mitä vaihtoehtoihin tulee niin sellaisia ei Viinasen insinöörimaailmassa ollut, oli vain säästettävä ja leikattava. Elvytys, josta jotkut porvaripoliitikotkin Viinasen harmiksi höpöttivät, kävi lähinnä kirosanasta.
helmikuu 2007
