Tärkeä kirja Lähi-idän konfliktin ymmärtämiseksi
Israelin valtio perustettiin toukukuussa 1948 ja se joutui välittömästi sotaan viiden arabimaan kanssa. Asetelma näytti Davidin ja Goljatin väliseltä taistelulta ja sellaisena legendana se on pyritty ikuistamaan. Tosiasiassa Israel ei kuitenkaan ollut arabivastustajiinsa nähden missään vaiheessa sotilaallisesti alakynnessä sen enempää aseiden kuin sotilaitten laadun ja määrän suhteen. Arabit olivat sotaisasta retoriikastaan huolimatta huonosti valmistautuneita ja motivoituneita taistelemaan. Sota päättyi aselepoon, jossa Israel oli oleellisesti voinut laajentaa YK:n jakosuunnitelmassa juutalaisille varattua aluetta ja, mikä vielä tärkeämpää, karkottamaan enimmän osan näillä alueilla asuneista palestiinalaisista. Tämä oli määrätietoisen ja tarkoituksellisen politiikan tulosta, jossa äärimmäisinä keinoina käytettiin myös siviiliväestöön kohdistettuja terroritekoja. Ne eivät tietenkään olleet osa Israelin valtion virallista politiikkaa, eikä mitään nimenomaista karkotussuunnitelmaa muutoinkaan Israelin hallituksessa koskaan käsitelty ja hyväksytty, mutta karkotettujen paluuyritysten estäminen oli jo virallista politiikkaa.
Vuoden 1956 sodan jälkeen, jossa Israel brittien ja ranskalaisten tuella valloitti Siinain ja Gazan, pääministeri Ben-Gurion julisti puheissaan jo niiden liittämistä Suur-Israelin osaksi, mutta joutui silloin Yhdysvaltain johtaman kansainvälisen painostuksen edessä vetäytymään. Sama toistui vuoden 1967 sodan jälkeen. Yksipuolisia alueliitoksia sodassa valloitetuilla aluella ei tehty (Itä-Jerusalemia lukuunottamatta), mutta tällä kertaa Israel ei joutunut vetäytymään ennen kuin 1973 sodan jälkeen Siinailta Egyptin kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti. Sen sijaan länsirannalla aloitettiin pian uusien juutalaissiirtokuntien rakentaminen palestiinalaisalueille, mikä jatkuu edelleen.
Israelin virallisen historiankirjoituksen mukaan Israel on aina halunnut vain rauhaa naapureittensa kanssa. ”Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Rauha ei ollut Israelin johtajille ensisijaista, maan asuttaminen ja maahanmuuttajien vastaanottaminen olivat. Rauhan haluaminen ja sen tekeminen voivat olla kaksi aivan eri asiaa; kysymys on aina siitä mitä rauhasta ollaan valmiita maksamaan ja Israel pysyi kiistattoman tiukasti sillä kannalla, ettei sen sotilaallisella voitolla aikaansaatua alueellista olotilaa saanut järkyttää.”
Edelläoleva kuvaus ja sitaatti eivät suinkaan ole mistään arabilähteestä tai vastaavasta Israelin vihollisleiristä, vaan niiden takana on israelilainen professori ja diplomaatti, vuosina 2000-2001 maansa ulkoministerinä toiminut Shlomo Ben-Ami. Hän käy tässä v. 2005 ilmestyneessä kirjassaan Israelista sodankävijänä ja rauhanneuvottelijana perusteellisesti ja perustellusti läpi juutalaisvaltion, sen arabinaapureiden ja palestiinalaisten suhteiden historian erityisesti toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.
Ben-Ami ei tietenkään sivuuta eikä väheksy arabimaiden ja palestiinalaisten tekemiä virheitä ja vääryyksiä, terroriteoista puhumattakaan. Itsekin keskeisissä tehtävissä viimeisimmän rauhanneuvottelukierroksen aikana ollut Ben-Ami kertoo myös sen, miten palestiinalaiset eivät erityisesti Jasser Arafatin johtamina, kuten valitettavan todenmukainen sanonta kuuluu, jättäneet käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta olla tarttumatta rauhanmahdollisuuksiin.
Ben-Amin kirjan kaksi erityistä vahvuutta ovat se, miten hän kuvaa ja analysoi israelilaisten mentaliteettia ja toimintaa sekä hänen kertomuksensa viime vuosien rauhanneuvotteluista. Lukemattomia hyllymetrejä täyttävien Israelia ja sen arabinaapureiden suhteita käsittelevien teosten joukossa Ben-Amin kirja on yksi parhaista ja suositeltavimmista johdatuksista Lähi-idän moninsyisten ongelmien ja todellisuuden ymmärtämiseen ja siihen perustuvaan rauhanrakentamiseen.
uusi vuosi 2007
