Kiistelty kirja Ruotsin kiistellystä ulkoministeristä
Christian Günther viihtyi ravikilpailujen toto-luukulla ja korttipöydässä, minkä perusteella Henrik Arnstad on antanut nimen Güntheriä käsittelevälle kirjalleen. Kyseenalaisempaa on, kuinka oikeutettua tästä on tehdä se johtopäätös, että Günther oli peluri myös ulkopolitiikassaan.
Christian Günther oli toisen polven ruotsalainen diplomaatti, josta miltei sattumalta tuli Ruotsin sodanaikainen ulkoministeri joulukuussa 1939, kun Per Albin Hanssonin johtama sosialidemokraattien ja talonpoikaisliiton yhteishallitus laajennettiin vain kommunistit ulkopuolelle jättäneeksi koalitiohallitukseksi. Edellisen hallituksen ulkoministerinä toiminut Richard Sandler ei voinut jatkaa, sillä hallituksen enemmistö ei hyväksynyt hänen yliaktiiviseksi katsottua tukeaan talvisotaan joutuneelle Suomelle. Tehtävään haluttiin puoluepoliittisesti sitoutumaton diplomaatti ja, eräiden muiden kandidaattien kieltäydyttyä, Günther sattui oikeaan aikaan puhelimen ääreen ja vastasi ”kyllä” Hanssonin kyselyyn.
Hänellä ei ollut erityisen loisteliaita ansioita tehtävään ja häntä pidettiin vähän laiskana ja sopeutuvaisena, ja ilmeisesti sellaisena hänet tehtävään haluttiinkin. Ennen diplomaattiuraansa kirjailijanuraa yrittänyt Günther oli ministeriksi tullessaan lähellä sosialidemokraatteja. Mitään erityisen syviä yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä saatikka intohimoja hän ei ilmeisesti koskaan omannut ja hallituksessa hänen läheisimmäksi kollegakseen tuli oikeistojohtaja Gösta Bagge. Mutta Güntherin pitkäikäisyys ministerinä riippui kuitenkin ensisijassa hyvästä luottamussuhteesta pääministeri Hanssoniin, joka ajoittaisista näkemyseroista huolimatta katsoi välttämättömäksi antaa Güntherin jatkaa tehtävässään koko sodanaikaisen koalitiohallituksen ajan, ulkoministeriä kohtaan sodan loppua kohden kasvaneesta kritiikistä huolimatta. Güntheriä myös auttoi vanhan kuninkaan häntä kohtaan tuntema vankkumaton luottamus. Kustaa V:n ulkopoliittiset puheenvuorot olivat yleensä Güntherin kynästä lähtöisin.
Talvisodassa Ruotsi tuki Suomea aineellisesti ja vapaaehtoisvoimin eikä ilmoittautunut puolueettomaksi vaan ei-sotaakäyväksi maaksi, mutta painosti myös Suomea rauhaan heti kun siihen oli mahdollisuudet. Ruotsi myös torjui englantilais-ranskalaisen joukon pääsyn Suomen avuksi, koska perustellusti laski, että tämä vetäisi sen sotaan Saksaa ja Neuvostoliittoa vastaan. Kesällä 1940 Saksan miehitettyä Tanskan ja Norjan sekä Ranskan romahdettua Ruotsi jäi Saksan pahaan puserrukseen ja omaksui sen mukaisesti myöntyväisen politiikan Saksan vaatimuksiin kauttakuljetuksista ja malmitoimituksista. Huippunsa myönnytykset saavuttivat kesäkuussa 1941, kun Ruotsi myöntyi Saksan vaatimukseen yhden aseistetun divisioonan kauttakulusta Suomeen osana Saksan käynnistämän Operaatio Barbarossan toteutusta.
Ruotsin hallitus oli jakautunut suhteessa Saksan vaatimuksiin, mutta kuninkaan uhattua – näin asia ainakin ymmärrettiin – eroamisella, jollei vaatimuksiin suostuta, Günther ja myöntyväiset porvarit saivat alunperin lähes yksimielisesti Saksan vaatimukset torjuneet sosialidemokraatit hyväksymään kauttakuljetuksen. Tosiasiassa asian ratkaisi heti Hansson toteamalla, että vaatimus olisi voitu torjua vain yksimielisesti, hyvin tietäen ettei tätä ollut saatavissa.
Niin kauan kun Saksa oli manner-Euroopan kiistaton valtias Ruotsin sopeutuminen jatkui. Sillä oli myös sisäpoliittinen ulottuvuutensa, sillä hallitus käytti valtuuksiaan hyvin laajasti vaientaakseen vapaamielisen ja vasemmistolehdistön liian räikeän Natsi-Saksaan tai myöntyväisyyspolitiikkaan kohdistuneen kritiikin. Vasta Saksan tappion alkaessa varmistua palasi Ruotsi paremmin puolueettomuutta toteuttaneeseen politiikkaan ollen sodan viime hetkillä jo käytännössä osallinen sotaan liittoutuneiden puolella.
Nämä tapahtumat ja Ruotsin sodanaikaisen politiikan polut ja faktat ovat olleet yleisesti tunnettuja Ruotsissa jo pitkään, eikä Arnstad tuo näihin mitään oleellista uutta tietoa. Vanha asia on sekin, miten Güntheristä tehtiin jo sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen syntipukki saksalaismyönteisyyteen tavalla, jossa oli myös muiden siihen osallistuneiden käsienpesun makua.
Missä määrin Güntherin politiikka oli vain Ruotsin aseman uhanalaisuuden tulkinnasta lähtevää reaalipolitiikkaa ja missä määrin myös Güntherin omia toiveita ja odotuksia heijastavaa? Arnstadin vastaus on, ettei Günther vain sopeutunut pakon edessä, vaan myös aidosti toivoi Saksan voittoa Neuvostoliitosta. Tämä on vielä uskottavaa, mutta kun Arnstad myös katsoo Güntherin pitäneen liittoutuneidenkin voittoa Saksasta pahempana vaihtoehtona, hänen tulkintansa poikkeaa monien ruotsalaisten tutkijoiden näkemyksestä.
Arnstadin piirtämä kuva Güntherista ja Ruotsin sodanaikaisesta politiikasta on kuitenkin kiehtovalla tavalla moniulotteisempi. Arnstad korostaa Ruotsin ansioita juutalaisten suojaamisessa ja pelastamisessa. Sen jälkeen kun Ruotsissa ymmärrettiin Hitlerin käynnistämän holokaustin todellinen luonne, tarjosi maa kaikille juutalaisille turvapaikan ja myös aktiivisesti pyrki pelastamaan heitä joutumasta tuhoamisleireille, mm.kirjoittamalla heille sumeilematta pelastavia ruotsalaisia passeja. Kaikkiaan Ruotsiin pelastautui kymmeniä tuhansia juutalaisia. Se on tuhottujen kokonaismäärään nähden vähän, mutta merkitsi jokaiselle ainutkertaisen hengen säilymistä. Ruotsin toimien kunnioitettavuutta korostaa se, että näin tehtiin ajankohtana, jolloin länsiliittoutuneetkaan eivät ryhtyneet mihinkään erityistoimiin uhanalaisten ihmisten pelastamiseksi.
Eikä näihin toimiin juutalaisten pelastamiseksi ryhdytty saksalaismielisenä pidetystä Güntherista huolimatta, vaan hänen nimenomaisella aktiivisella johdollaan. Arnstadin mukaan Günther edusti samankaltaista ”kevyttä” antisemitismiä kuin eliitit muuallakin Euroopassa ennen sotaa, mutta hänen vävynsä oli juutalainen eikä hän sen enempää kuin muutkaan Ruotsin ulkoministeriön virkamiehet voineet olla reagoimatta kun juutalaiset kansanryhmänä otettiin tarkoituksellisen tuhoamisen kohteeksi. Güntherin ansiot tässä yhteydessä ovat kuitenkin jääneet enimmäkseen tuntemattomiksi mm. siksi, ettei hän sodan jälkeen koskaan itse sanallakaan viitannut asiaan edes silloin, kun joutui kohtuuttomien syytösten kohteeksi Natsi-Saksan ymmärtäjänä.
Arnstadin kirja on enemmän psykologisoivan journalistin kuin historiantutkijan työtä. Alkaessani lukea kirjaa valittu lähestymistapa ja kirjoitustyyli ärsyttivät ensin tavattomasti, mutta kun totuin niihin luin kirjan kiinnostuneena. Eri asia on, ettei Arnstadin teos täytä kriittisen historiantutkimuksen vaatimuksia jo senkään vuoksi, että lähteitä ei ole dokumentoitu ja että hän jää kiinni lukuisista pikkuvirheistä ja joistain vakavammistakin.
Suomessa erityistä huomiota ovat saaneet Arnstadin näkemykset Suomen sodanaikaisesta politiikasta. Niissä heijastuu kirjoittajan puutteellinen historiantuntemus ja lähdepohja – Arnstadin www-sivulta löytyvä lähdeluettelo on Suomeen liittyviltä osilta varsin köykäinen – sekä jonkinasteinen asenteellisuus. En kuitenkaan kokenut Arnstadin heittoja sellaisina, että niihin olisi kannattanut erikseen reagoida. Suomessa historiantutkijat ovat jo pitkään kyenneet käsittelemään Suomen sodanaikaista politiikkaa avoimesti ja päätyneet faktojen osalta jokseenkin yhtenäiseen käsitykseen. Viimeksi Markku Jokisipilän väitöskirja Aseveljiä vai liittolaisia vuodelta 2004 on perusteellisesti käsitellyt Suomen ja Saksan sodanaikaista suhdetta.
Arnstadin Suomeen liittyvien asioiden heikko tuntemus näkyy siinä, miten hän käsittelee talvisodan lopettaneiden neuvottelujen aloittamista, jotka hän ohimennen lukee Güntherin henkilökohtaiseksi ansioksi. Tähän tulokseen hän on päätynyt mainitsematta ja ilmeisesti tuntemattakaan sellaisia asiaan vaikuttaneita henkilöitä kuin Hella Wuolijoki tai Boris Jartsev.
joulukuu 2006
