Kiila elää!
Ennen vasemmistolaisten kirjailija- ja taitelijaryhmä Kiilaa oli Tulenkantajat, mutta Kiila ei muutamista molemmissa vaikuttaneista henkilöistä huolimatta ollut suoraa jatketta 20-luvun alkuperäisille tulenkantajille. 30-luku vaati taiteelta ja kirjallisuudelta yhteiskunnallista kantaa, ja sitä Tulenkantajat eivät valtaosaltaan olleet valmiita ottamaan, eivät ainakaan avoimen vasemmistolaista kantaa.
Linkkinä alkuperäisten tulenkantajien ja Kiilan väliin tuli Erkki Valan perustama uusi Tulenkantajat -lehti, josta tuli eräänlainen kansanrintamajulkaisu – jollaisena Etsivä Keskuspoliisi myös sen silmätikukseen otti – ja josta useimmat vanhoista Tulenkantajista Mika Waltarin tavoin irtisanoutuivat.
Tulenkantajia seurasi vuonna 1936 perustettu taitelija- ja kirjailijaryhmä Kiila. Mikään joukkoliike se ei ollut ja jäsenkynnys haluttiin pitää korkealla niin, ettei ryhmässä ennen sotaa ollut kuin 19 jäsentä. He olivatkin sitten sitäkin tunnetumpaa joukkoa.
Viisikko Raoul Palmgren, Jarno Pennanen, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen ja Katri Vala ovat jääneet kiilalaisuuden keskeisiksi symboleiksi. Jo vuonna 1942 kuollutta runoilija Katri Valaa lukuunottamatta kaikki päätyivät jatkosodan aikana vankilaan ja sodan jälkeen kommunistien ja kansandemokraattien valovoimaisimmiksi kulttuuritähdiksi. Kaikki olivat antaumuksella mukana SKDL:n toiminnassa ja kaikki ajautuivat ristiriitaan SKP:n kulttuuristalinistien kanssa.
Jotkut tulkitsivat Terijoen hallituksen maatalousministerinä kunnostautuneen Armas Äikiän palanneen sodan jälkeen Suomeen tehtävänään opastaa ja puhdistaa internationalismin ja nationalismin välissä horjuvia kiilalaisia kulttuurikommunisteja. Kiilalaiset eivät Äikiää arvostaneet sen enempää runoilijana kuin politrukkina, kuten Raoul Palmgrenin legendaarinen pakina ”Tapaus Sulo Häiriö” Vapaassa Sanassa v. 1952 kertoo. Kirjoitus kuitenkin joudutti Palmgrenin eroa Vapaan Sanan päätoimittajan tehtävistä.
Kun opastus ei riittänyt käytettiin puhdistuksia. Myös Jarno Pennanen menetti asemansa puoluelehdissä ja hän perusti kiilalaisten kirjoittajien uuden äänitorven Tilanne-lehden vuonna 1961. Palmgrenin ja Pennasen edellinen julkaisu oli ollut Kiilan oma lehti 40-luku, jonka ilmestymisen mahdollistanut puoluerahoitus lopetettiin jo muutaman vuoden jälkeen virallisesti taloudellisista syistä mutta tosiasiassa siksi, että puoluevalvonnan ulkopuolella olleen lehden linja epäilytti. Tilanne saikin sitten jo Liternaturnaja Gazetan julistaman kirkonkirouksen osakseen. Näin kiilalaiset olivat SKP:n tulevan eurokommunistisen – vaikka tätä sanaa ei Suomessa koskaan käytettykään – enemmistön edelläkävijöitä.
Sodanjälkeinen Kiila ei ollut mikään joukkojärjestö, mutta avautui kuitenkin alkuperäisestä eliittiryhmästä laajaksi kulttuurivaikuttajaksi. 50-luvulla alkoi sitten hiljainen hiipuminen, kunnes 60-luvun uuden radikalismin aalto elvytti myös Kiilan joukkojärjestöksi.
Se toi Kiilan riveihin ensimmäistä kertaa myös järjestäytyneitä sosialidemokraatteja. Suuri osa uusista kiilalaisista kuitenkin hurahti nopeasti taistolaisuuteen, ja on pieni ihme että Kiila kiihkeällä 70-luvulla säilytti toimintamahdollisuutensa laaja-alaisena liki koko vasemmiston hyväksymänä kulttuurijärjestönä vaikka sen puheenjohtajina toimi joitain taistolaisuuteen kallellaan olleita henkilöitä, jollainen vuosien 1983-1990 puheenjohtaja Matti Rinnekin aikoinaan oli.
Matti Rinteen kirja on toimittajan sujuvasta kynästä lähtenyttä kerrontaa. Se on kuitenkin enemmän sarja toistensa perään pantuja lyhyitä lehtikirjoituksia, kuin mikään varsinainen historia. Niin luettava ja hyödyllinen kuin se kronikkana tai historiikkina onkin, niin jää kaipaamaan todellista Kiilaan ja SKP:tä lähellä olleen kulttuurivasemmistoon kohdistuvaa tutkimusta, joka asettaisi tapahtumat ja niiden kulun ja vaikutuksen laajempiin taustoihin.
marraskuu 2006
