Eversti ja vuorineuvos
Paloheimo-yhtiöiden sponsoroimasta kolmiosaisesta sarjasta yhtiöiden ja Paloheimo-suvun historiaa on nyt ilmestynyt toinen osa, toisen polven menestyksekkäimmän Paloheimon, vuorineuvos Olli Paloheimon elämäkerta. Marko Paavilaisen teos on sinänsä kelvollista ja kiintoisaa tekstiä, mutta jää kuitenkin selvästi toiseksi luettavuudessa ja kiinnostavuudessa Teemu Keskisarjan vähän aiemmin ilmestyneelle ensimmäisen polven Paloheimoja – Branderit suomalaistivat nimensä v. 1906 – käsitelleelle Afäärifennomaanit-kirjalle. Tämän toteaa myös kohteliain sanankääntein yhtiön historiatoimikuntaa vetänyt professori Markku Kuisma, kun hän esipuheessaan kirjoittaa kuinka ”siinä missä Keskisarjan vauhdikkaasti ryöpsähtelevä Afäärifennomaanit muistuttaa värikästä jännityskertomusta, siinä Paavilaisen Eversti edustaa hillitympää linjaa”.
Ero näkyy muussakin kuin tyylissä. Vaikka Kuisma kirjoittaakin, ettei Paavilainen silottele särmiä tai peittele suvun ja Olli Paloheimon epäonnistumisia, kertoo Afäärifennomaanit kuitenkin paljon avoimemmin ja selkeämmin esim. sen, miten, miksi ja minkälaisten epäeettisten liiketoimien siivittämänä Paloheimojen yritysryväs ajatutui 20-luvulla vaikeuksiin ja suvun Vienti-Pankki Osakeyhtiö – Paasikiven päiväkirjoissaan roskapankiksi tuomitsema – konkurssiin vuonna 1931.
Olli Paloheimo oli toisen polven Paloheimoista se, jonka asema ei tästä kärsinyt – vaikka hän yksi Vienti-Pankin hallintoneuvoston kolmesta jäsenestä olikin – ja joka kykeni luomaan osin muusta suvusta riippumattoman uran Kajaani Osakeyhtiön toimitusjohtajana palaten lopulta myös huomattavana omistajana H.G. Paloheimo-yhtiön päätoimiseksi johtajaksi.
Vaikka Olli Paloheimo saikin vuorineuvoksen arvonimen ja suoritti myös metsänhoitajan tutkinnon, hän esiintyi aina mieluiten jääkärieverstinä. Jääkäriksi ylioppilaana lähtenyt Paloheimo jatkoi sisällissodan jälkeen armeijan palveluksessa vuoteen 1921, mutta kun hän sotien aikana palasi palvelukseen tapahtui se sotilashallinnon puolelle, jossa hän vuosina 1943-1944 toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon päällikkönä. Sodan päätyttyä hänen toimensa tässä tehtävässä joutuivat Neuvostoliiton vaatimuksesta tutkinnan kohteeksi, mutta lopulta ilman seuraamuksia. Paloheimo oli ollut itse aloitteentekijä Itä-Karjalan venäläisväestön ”kansallista väestöä” pienempien säännöstelyannosten saattamisesta muun väestön tasolle, eikä hänen käskyvaltansa ja vastuunsa ulottunut siihen, miten venäläisiä suomalaisten pystyttämillä keskitysleireillä kohdeltiin.
Vaikka eversti ei poliittista uraa havitellut oli hän myös avoimesti poliittinen henkilö toimien kokoomuksessa, Lopen kunnanvaltuustossa ja myötäillen jonkin aikaa lapuanliikettä, missä kohdin Paavilaisen kerronta jättää kuitenkin eniten avoimia kysymyksiä. Hän vieraili maan hallituksessakin luultavasti ainoana itsenäisyysajan ministerinä jonka presidentti on joutunut sotilaalliseen käskyvaltaansa vedoten vastoin asianomaisen omaa tahtoa määräämään valtioneuvoston jäseneksi. Kahden kuukauden vierailu Antti Hackzellin hallituksen toisena valtiovarainministerinä syksyllä 1944 ei kuitenkaan saanut jatkoa, vaikka Paloheimoa myöhemmin 50-luvulla joitain kertoja kosittiinkin ”epäpoliittisena” teollisuuskokoomuslaisena poliittisten hallitusten täydennysmieheksi.
marraskuu 2006
