Punaisen diktaattorin elämä
Maailman diktaattorien ja heidän ylläpitämiensä järjestelmien arvioinnissa Maon Kiina on aina selvinnyt vähemmällä kritiikillä kuin Hitlerin Saksa tai Stalinin Neuvostoliitto. Ehkä unohdus ja anteeksianto johtuu osaltaan siitä mitä Kiina on tänään, ilman että välissä olisi ollut mitään uutta (vasta)vallankumousta. Mikään demokratian tai ihmisoikeuksien mallimaa Kiina ei tietenkään ole. Kun tästä huomauttaa on kiinalaisten vastaus yhä useammin puutteet puolittain myöntävä puolustuspuheenvuoro, jossa viitataan kuitenkin maan kieltämättä ilmiömäisiin saavutuksiin talouden kehityksessä, jonka seurauksena sadat miljoonat ihmiset on muutaman viime vuosikymmenen aikana nostettu absoluuttisesta köyhyydestä ja heidän aineelliset perustarpeensa turvattu.
Eri asia kuitenkin on, onko tämä todella edellyttänyt niitä demokratian, sananvapauden ja ihmisoikeuksien rajoituksia, joista kommunistien hallitsema kapitalistinen Kiina tänään tunnetaan, vai onko näin tapahtunut tästä huolimatta. Historian paradokseja on sekin, että jos Marx tänään palaisi maapallolle ja vietäisiin Kiinaan niin hänen johtopäätöksensä voisi hyvinkin olla, että maa olisi enemmän kuin kypsä kommunistien johtamalle vallankumoukselle…
Vuonna 1976 kuollut Mao Zedong saattaisi myös ajatella samoin. Hän ei ollut se johtaja, joka loi edellytykset Kiinan talouden nousulle. Sekä Suuri Harppaus Eteenpäin vuonna 1958 että Kulttuurivallankumous vuonna 1966 merkitsivät vuosien takaiskua Kiinan talouden kehityksessä ja suuria hyvinvointitappioita sen kansalaisille. Suuri Harppaus johti myös nälänhätään, jossa miljoonat kuolivat. Kultuurivallankumouksen puhdistuksissa ja väliin paikallisiksi sisällissodiksi kehittyneissä välienselvittelyissä kuoli myös käsittämättömän suuri määrä ihmisiä.
Kulttuurivallankumoukseen saatettiin Kiinan ulkopuolella suhtautua melkein huvittuneesti. Monet muistavat edelleenkin punakaartien keksinnön muuttaa liikennevaloissa punainen ajon sallivaksi ja vihreä sen kieltäväksi. Kulttuurivallankumouksen todellisuudessa ei kuitenkaan ollut mitään hauskaa, se oli raakaa valtataistelua joka vaati satoja tuhansia nöyryytettyjä, kidutettuja ja tapettuja uhreja.
Vaikkei Mao kaikkea itse johtanut, oli hän kokonaisuudessaan hyvin tietoinen siitä, mitä kulttuurivallankumouksen aikana tapahtui. Tapahtumien kulkuun h’n puuttui kuitenkin vain kun ne alkoivat horjuttaa koko maan vakautta ja puolueen valta-asemaa, ei siksi että viattomat joutuivat kärsimään. Jo vuonna 1930 – ennen Stalinin puhdistusten antamaa mallia – Mao oli keskeisesti käynnistämässä ensimmäisiä Kiinan kommunistipuolueen sisäisiä puhdistuksia ja nimenomaisesti hyväksymässä kidutuksen käytön mielikuvituksellisten ja väärien tunnustusten kiskomiseksi puolueeseen soluttautuneilta kansanvihollisilta. Ja vaikka Kansan vapautusarmeijan ja Maon sissisotaoppaiden periaatteisiin kuului pakkokeinojen hylkääminen ja kansan oikeuksien kaikinpuolinen kunnioittaminen esim. niin, että sissien tuli aina korvata kaikki talonpojilta saamansa tavarat ja ruoka, niin vallankumouksellisen sisällissodan arkitodellisuus oli jotain aivan muuta. Julmuudet ja väkivaltaisuudet eivät toki olleet Kiinan kommunistien yksinoikeus ja keksintö – Tshiang Kai-Shekin Kuomingtang-joukot ja paikalliset sotaherrat yleensä yltivät yhtä kauheisiin tai pahempiin suorituksiin, japanilaisista miehittäjistä puhumattakaan.
Shortin kirja on poliittinen elämäkerta ja samalla hyvä yleisteos Kiinan historiasta, mutta myös Maon yksityiselämä ja hänen kirjavat naissuhteensa – joilla oli usein poliittista merkitystä – tulevat riittävässä määrin valotetuksi.
Philip Shortin Mao-elämäkerta ilmestyi ensi kerran jo vuonna 1999, mutta ei ole mitenkään ehtinyt vanhentua. Vaikka Kiina ei ole erityisen avoimen arkistojulkisuuden maa niin on epätodennäköistä että arkistoista löytyisi vielä sellaista aineistoa joka kokonaan mullistaisi Shortin esittämän kuvan Maosta.
huhtikuu 2006
