Nuori konservatiivi nuoren konservatiivin jalanjäljillä
Petri Nummivuori on ryhtynyt kirjoittamaan elömäkertaa pitkäaikaisesta kokoomusvaikuttajasta ja Suomen tunnetuimmasta Kekkos-kriitikosta. Aihe osoittautui niin laajaksi – tai ainakin Nummivuoren lähestymistapa siksi kaikkea syleileväksi – että ensimmäinen väitöskirjana käsiteltävä osa kattaa vain vuodet Junnilan syntymästä vuonna 1910 Urho Kekkosen valintaan tasavallan presidentiksi vuonna 1956.
Esipuheessaan Nummivuori tunnustautuu itsekin konservatiiviksi ja oikeistolaiseksi ja kertoo Junnila olevan siksi hänelle mieluinen ja läheinen tutkimuskohde. Reilua, mutta sikäli tarpeetonta että sen havaitsee varoituksettakin. Samanmielisyys ei tietenkään merkitse automaattisesti tutkimuksen kelvottomuutta. Usein mainitsemani esimerkki on Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta, joka kaikessa avoimessa asenteellisuudessaan on myös hyvää ja käyttökelpoista tutkimusta. Nummivuorella vain on vielä pitkä matka Suomen rinnalle, niin kirjoittajana kuin tutkijana.
Elämäkertana Nummivuoren teksti vielä menettelee, olkoon että täytyy olla melkoinen Junnila- ja/tai 50-luvun kokoomusfriikki jotta mielenkiinto ei herpaantuisi paikoin uuvuttavan yksityiskohtaisessa ja pitkiin lainauksiin perustuvan tekstin kahlaamisessa. Ongelmallista on kuitenkin se, että tekijä on niin sisäistänyt Junnilan aate- ja arvomaailman, värikästä ja kantaaottavaa kielenkäyttöä myöten, että pitää olla tarkkana havaitakseen missä lainaukset päättyvät ja tekijän oma kuvaus alkaa. Alkusanoissaan tekijä kertoo joutuneensa lukemattomia kertoja vastaamaan kysymykseen, ”oliko Junnila oikeassa vai väärässä”, ei minkään tietyn asian suhteen vaan yleisesti ottaen oikeassa vai väärässä. Vaikka tekijä sanoo aina torjuneensa kysymyksenasettelun historiantutkimukseen kuulumattomana, niin vaikea on hänen tekstiään ymmärtää muuna kuin Junnilan eräänlaisena rehabilitointina.
Väitöskirjana Nummivuoren kirja on jo paljon ongelmallisempi. Elämäkertatutkimus sopii myös väitöskirja-aiheeksi, mutta jotain kuvailua pidemmälle menevää kysymyksenasettelua ja vastausten hakemista tutkimustyöltä on lupa odottaa. Sitä jää kirjan luettuaan edelleen kaipaamaan. Nummivuori viljelee myös kautta kirjansa sellaisia käsitteitä kuin ”liberaali” ja etenkin ”konservatiivi”, yrittämättäkään kertaakaan määritellä niitä tavalla, joka mahdollistaisi niiden käytön arvioinnin.
Tuure Junnila oli vuodesta 1948 alkaen aina vuoteen 1975 saakka täyspäivätoiminen Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen. KOP-suhteen keskeisyyttä Junnilalle alleviivaa sekin, että hän avoimesti ilmoitti kansantaloustieteen professuuria hakiessaan, ettei hänellä ollut aikomusta viran vuoksi luopua hyvin palkatusta pankinjohtajan toimestaan. Nummivuori ei huomaa edes pohtia sitä, minkälainen riippuvuus ja vaikutussuhde poliitikko Junnilan ja hänen rahoittajansa välillä vallitsi. Toki Nummivuorenkin mukaan Junnilan riippumattomuus oli suhteellista ja sidoksissa hänen asemaansa Kansallispankissa, mitä liikepankkien sosialisointi olisi voinut uhata, mutta koska tälainen ”kauhuskenaario” ei toteutunut eikä Junnilan asema pankissa muutoinkaan ollut uhattu, ”voidaan puhua meidän olloissamme suorastaan poikkeuksellisesta taloudellisesta riippumattomuudesta”.
Kekkosen ja Junnilan vastakohtaisuus on tässäkin työssä esillä, tosin ennen muuta talouspolitiikkaan ja vielä hyvin vähän ulkopolitiikkaan liittyen. Vasta elämäkerran mahdollisen jatkon myötä saadaan ehkä valaistusta siihen, miten ja miksi Junnila Kekkosen Suomessa nousi ulkopoliittisen opposition asemaan. Kysymyksenasetteluna tässä olisikin selvästi enemmän väitöskirjan aihetta kuin nyt julkaistussa työssä.
Kekkonen pääsee kirjassa vielä suhteellisen vähällä kritiikillä. Tähän liittyy Nummivuoren lähes ainoa tutkimustuloksena esitetty havainto, jonka mukaan kokoomuksen kampanja vuoden 1956 presidentinvaaleissa oli ”jos ei nyt suorastaan säyseätä, niin ainakin huomattavasti vähemmän agressiivista kuin monissa tutkimuksissa on aikaisemmin annettu ymmärtää”. Kirjassa tämä jää lähinnä mielipiteeksi, ei todennetuksi tutkimustulokseksi.
On kirjassa yksi roistokin ja hän on hivenen yllättäen Jussi Saukkonen, jonka pyrkimyksestä kokoomuksen puheenjohtajaksi 50-luvulla välittyy kirjasta erittäin negatiivinen kuva. Väitöskirjan uskottavuutta kuitenkin heikentää se, että kuva perustuu enemmän Nummivuoren subjektiiviseen kielenkäyttöön kuin objektiiviseen lähteiden käsittelyyn.
huhtikuu 2006
