Blairin edustajana Bushlandiassa
Vuodesta 1997 vuoteen 2003 Iso-Britannian Washingtonin suurlähettiläänä toimineen Christopher Meyerin diplomaattimuistelmat tuskin olisivat yksin kirjallisten ansioittensa tai analyysitaitonsa puolesta nousseet bestseller-listojen kärkeen, ellei kirjoittajalla olisi ollut poikkeuksellisena aikana poikkeuksellista tarkkailija-asemaa aikautemme suuren tragedian, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen seurauksia ja Irakin sodan valmisteluja lähietäisyydellä seuranneena osallistuvana havainnoitsijana.
Tony Blairin hallitus oli Bill Clintonin aikana pitänyt erittäin läheisiä suhteita Clintonin demokraattihallintoon, jonka mediataidot ja opportunistisuus istuivat hyvin niitä ihailevan uuden työväenpuolueen kolmas linja-hahmotuksiin. Tästä huolimatta Blairille ei tuottanut vaikeuksia vaihtaa rakkaudenkohdetta kun keskustademokraatit korvautuivat kristillistä fundamentalisti-oikeistoa myötäilevillä George W. Bushin oikeistorepublikaaneilla.
Kun World Trade Centerin torneihin iskettiin ja Amerikka joutui ennenkokemattoman terrori-iskun kohteeksi koko maailma solidarisoitui amerikkalaisten kanssa. Arvoon arvaamattomaan tuen antajien joukossa nousivat britit. Yhdysvalloille maailman ainoana supervaltana vain muutamalla maalla on jotain marginaalista suurempaa merkitystä sotilaallisena liittolaisena ja näistä Iso-Britannia on merkittävin. Sotilaallisesti brittien voimavarat voivat olla vain täydentämässä amerikkalaisten voimankäyttöä; tärkein merkitys onkin, että Iso-Britannia on myös YK:n turvaneuvoston pysyvä jäsen ja brittien ryhtyminen Yhdysvaltain voimapolitiikan ulospäin kritiikittömältä näyttäneeksi tukimieheksi on Yhdysvalloille arvokas asia.
Terrorismin vastaisessa toiminnassa muu maailma on tukenut ja tukee edelleen Yhdysvaltoja ja toimii sen kanssa läheisessä yhteistyössä, vaikka ajoittain esiintyykin erilaisia näkemyksiä käytettyjen keinojen toimivuudesta ja hyväksyttävyydestä. Maailma kuitenkin siirtyi varsin pian 11.9. jälkeen uuden amerikkalaisparadigman soveltamiseen, jolla ei enää ollut yksiselitteistä eikä yleisesti hyväksyttyä yhteyttä terrorismin torjumiseen. Kyse oli valmistautumisesta Bushin hallinnon jo paljon ennen 11.9. tavoitteeksi ottamaan vallanvaihdon toteuttamiseen Irakissa.
Uutta tietoa siitä, missä vaiheessa sodan aloittaminen oli jo tosiasiassa päätetty ja kuinka paljon päätös perustui tahallisiin tai tahattomiin vääriin uskomuksiin Irakin lopulta olemattomista joukkotuhoaseista ja yhteyksistä Al Qaidaan, ei Meyer varsinaisesti tarjoa. Olennaisempi kysymys tässä onkin miten ja miksi Tony Blair ja hänen johtamansa brittihallitus ryhtyivät Bushin politiikan yhtiökumppaniksi. Blair on aina perustellut politiikkaansa sillä, että asettautumalla USA:n politiikan mahdollisimman läheiseksi tukijaksi britit ovat maksimoineet vaikutusvaltansa Yhdysvaltain politiikkaan. Se missä tämä olisi todella tuottanut tulosta jää Meyerin kirjan lukemisen jälkeen yhtä suureen hämärään kuin aiemminkin. Oikeastaan kysymys kuuluukin, onko osoitettavissa jotain kohtaa jossa tätä olisi edes vakavasti yritetty.
Esimerkkinä käytetään lähinnä sitä, miten Bush suostui ensin yrittämään YK:n valtuutusta Irakiin suunnatulle hyökkäykselleen. Siihen että näin tapahtui näyttäisi Meyerin mukaan vaikuttaneen enemmän Colin Powell kuin Tony Blair. Muutoinkaan ei tälle ns. YK-tien käytölle voi antaa kovin suurta merkitystä, jos ennakkoon oli jo päätetty että hyökkäys toteutetaan joka tapauksessa siitä riippumatta, saataisiinko sille YK:n valtuutus tai ei. On kaksi muuta kysymystä, joissa Blairin on otaksuttu erityisesti pyrkineen vaikutamaan Bushin politiikkaan: lähi-idän rauhanprosesessi ja ilmastomuutos. Kummassakaan ei ole näyttöä tuloksista.
Näin siitä huolimatta että Blair ja Bush ovat tietyssä suhteessa saman hengen lapsia. Hyväntahtoinen tulkinta heidän maailmankuvastaan ja innokkuudestaan levittää demokratiaa ja hyvää maailmassa perustuu siihen, että molemmat ovat itse asiassa suuria idealisteja. Pahantahtoisempiakin tulkintoja on, mutta niitä on turha tässä käsitellä, eivätkä ne myöskään saa Meyeriltä tukea. Mutta hyvät tarkoitusperät eivät pyhitä keinoja eivätkä johda toivottuun lopputulokseen: pyrkimys vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien istuttamiseen Irakin kaltaiseen maaperään sotilaallisin voimakeinoin on hyvä osoitus siitä, miten tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä.
George Bushin manikealainen – mustavalkoinen, maailman hyviin ja pahoihin voimiin jakava maailmankuva – sai näyttävimmän ilmaisunsa presidentin tammikuussa 2002 pitämässä puheessa, jossa hän identifioi Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean ”Pahan akselina”. Mikään näiden maiden hallituksista ei ollut sellainen että sen ihmisoikeuksien kunnioitus ja demokratian toteutuminen tai kansainvälinen käytös täyttäisi mitään kelpoisuuskriteerejä, eivätkä ne ole sellaisia, joiden käsissä haluaisi nähdä joukkotuhoaseita. Kaikkia näitä ominaisuuksia ja kaikkien maiden käyttäytymistä tulee kuitenkin arvioida samanlaisin kriteerein ja niihin vaikuttaa yleisten ja yhtäläisten, kansainvälisen oikeusjärjestyksen edellyttämien menettelytapojen puitteissa. Ongelmia syntyy kun kriteereitä ei sovelletakaan kaikkiin samalla tavoin, esim. silloin kun on kyse Intiasta, Israelista, Pakistanista, Saudi-Arabiasta tai Venäjästä. Voimapolitiikan soveltaminen manikealaisen maailmankuvan mukaisesti johtaa epäuskottavuuteen ja kaksoisstandardeihin, jolloin joidenkin ydinaseet ovat hyviä ja toisten pahoja, joidenkin kuolemanrangaistukset hyväksyttäviä ja toisten eivät, joidenkin miehitysvalta oikeutettua ja toisten epäoikeutettua. Lopputuloksena on myös tällä politiikalla tavoitellun turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden karkaaminen kauemmaksi.
Meyer kirjoittaa kohtuullisen sujuvaa ja paikoin mielenkiintoisia interiöörejä maalaavaa tekstiä, mutta suuria paljastuksia sen enempää kuin ymmärrystä laajentavia oivalluksia hän ei esitä.
huhtikuu 2006
