Menikö Finlandia-palkinto väärään osoitteeseen?
Kun yhden miehen raati oli jakanut vuoden 2005 Finlandia-palkinnon kuultiin sellainenkin kommentti, että vanha äijä oli tietenkin palkinnut toisen vanhan äijän, vaikka tarjolla olisi ollut sellainenkin todella ajankohtainen ja tärkeä teos kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa.
Kun olen lukenut ehdokaskirjoista vain nämä kaksi en tietenkään voi muodostaa mielipidettä siitä, menikö palkinto kaiken kaikkiaan oikealle kirjoittajalle. Mutta valintatilanteen rajoittuessa näihin kahteen en näe syytä olla ratkaisusta eri mieltä.
Bo Carpelanin Kesän varjot on hienoviritteinen teos, eräänlainen miniatyyrimaalaus, josta voi siristämällä erottaa ihailtavia yksityiskohtia. Jokainen siveltimenveto vaikuttaa harkitulta ja tuloksena on harmoninen kokonaisuus. Tällaisena kuvauksena vanhenevan aikuisen paluusta lapsuudenmaisemiin ja tietyn hänen 
mieleensä syöpyneen ratkaisevan ajankohdan tapahtumiin Kesän varjot tuo mieleen Joseph Loseyn ehkä hienoimman elokuvan The Go-Between. Sitä kuinka hyvä elokuvan pohjana oleva alkuperäinen L.P. Hartleyn romaani on elokuvaan verrattuna en kirjaa lukemattomana osaa sanoa, mutta tuskin elokuva kuitenkaan Harold Pinterin käsikirjoituksen jäljiltä heikommaksi jäi.
Ehkä Carpelaninkin kirja toimisi myös elokuvana. Ainakin se merkitsisi hyvälle käsikirjoittajalle ja ohjaajalle (ja näyttelijöille) mahdollisuutta tuoda mukaan sellaista elämänmakua ja koskettavuutta, jota Carpelanin teksti kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta jää kaipaamaan. En missään tapauksessa edellytä kirjallisuudelta ”ohjelmaa”, ”sanomaa” tms sen enempää ”sosialistisen realismin” kuin ”ekologisen millenarismin” hengessä. Joskus sanottavan puute vain on silmiinpistävää.
Jos Kesän varjoista jää kaipaamaan pureksittavaa, niin Sarasvatin hiekassa sitä on enemmän kuin kylliksi. Kyse ei ole vähemmästä kuin maapallon, inhimillisen elämän ja sivistyksen säilymiseen kohdistuvasta uhasta ja sen torjumisen mahdollisuuksista. Ilmastonmuutoksen nopeuttama mannerjäätiköiden sulaminen merkitsee arvaamatonta riskiä, jossa aiemmin ennakoidun hitaan muutoksen (joka sellaisenaan on jo riski) lisäksi voi olla kyse jopa suurimman osan ihmiskunnasta kertaheitolla tuhoavasta gigakatastrofista.
Isomäki rakentaa tämän mahdollisuuden ympärille kohtuullisen uskottavan science fiction-romaanin. Tieteiskirjallisuus on kirjallisuutta siinä missä muukin, ja hyvä sellainen voi olla Finlandian tai Nobelin ansainnut. Valitettavasti Isomäki vain ei ole mikään Carpelan kirjoittajana, ei edes Ilkka Remes. Siksi, niin tärkeänä kuin Isomäen käsittelemän uhkakuvan asiallista pohdintaa pidänkin, ei hän ole kilpailemassa kirjallisilla ansioilla jaettavasta Finlandia-palkinnosta.
Lisäkseni moni muukin varmaan toivoisi, että Isomäki käyttäisi huomattavaa tietomääräänsä ja asiantuntemustaan tietokirjallisuuden tuottamiseen pyrkimättä pukemaan sanomaansa väkinäiseen kaunokirjalliseen muotoon. Se että hänen näkemyksensä ovat monilta osin spekulatiivisia ei suinkaan sulje pois niiden esittämistä tietokirjallisuuden muodossa. Itse asiassa se olisi myös lukijaystävällisempää, sillä minua ainakin häiritsi Sarasvatin hiekkaa lukiessa, että asiantuntemattomana en pystynyt aina arvioimaan missä fakta päättyy ja fiktio ja spekulaatio alkavat. Eron tekeminen ei näytä olevan Isomäellekään yhdentekevää, sillä muutoin hän ei olisi varustanut kirjaansa tätä selvittävällä jälkikirjoituksella.
tammikuu 2006
