Ei ihan diplomaatti
Chris Patten on toiminut Margaret Thatcherin hallituksessa opetus- ja ympäristöministerinä sekä hänen aikanaan konservatiivipuolueen puheenjohtajana. Hän kirjoittaa Thatcherista osin muistelmanluonteisessa kirjassaan ystävällisesti, mutta myös erittäin kriittisesti, tunnustaen samalla ne virheet joihin itsekin katsoo olleensa osasyyllinen Thatcherin hallituksissa.
Patten kuvaa itseään katoliseksi konservatiiviksi joka uskoo markkinatalouteen ja keveisiin veroihin. Tältä pohjalta, kuten hän kirjoittaa, hänen tulisi tuntea yhteisyyttä amerikkalaisen konservatiiviliikkeen kanssa, mutta siihen häntä ei voi yhdistää sen enempää kuin thatcherismiin. Tämän kirjan perusteella, yhtä lailla kuin sen viiden vuoden omakohtaisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteistyöstä Euroopan komission ulkosuhdekomissaarina toimineen Pattenin kanssa voi suoraan todeta, että Patten sijoittuu sekä globaalipolitiikassa että yhteiskunnallisessa ajattelussaan useita piiruja New Labourin johdosta vasemmalle; itse asiassa hän kävisi hyvin kelvollisesta pohjoismaisesta sosialidemokraatista.
Muistelmateos kirja ei ole, vaikka sisältääkin lyhyesti omaelämäkerrallisia elementtejä ja aika tarkkaakin kuvausta Pattenin kokemuksista komission jäsenenä. Kirja on ennen muuta terävää analyysia maailman tilanteesta ja ongelmista ja hahmottaa ohjelmallisesti sitä miten globalisaatioaikakauden turvallisuus- ja muihin haasteisiin tulisi pyrkiä vastaamaan.
Patten on myös loistelias kynänkäyttäjä, samaan aikaan sekä suorapuheinen että tyyliniekka, jonka monet luonnehdinnat poliitikoista ja tapahtumista ovat herkullisia. Harvoin on esim. Tony Blairia käsitelty yhtä terävästi ja murskaavasti. Vastikään eroamaan joutuneesta kovan linjan sisäministeristä David Blunketista, joka aikoinaan tuli tunnetuksei Sheffieldin radikaalivasemmistolaisena kaupunginjohtajana Patten kirjoittaa, että ”Mr Blunkett deserves some sort of recognition for having made the journey from populist left to authoritarian right without being touched by even the shadows of European liberal tradition”. (Hra Blunkett ansaitsee jonkinmoisen tunnustuksen siitä että on kyennyt matkaamaan populistisesta vasemmistosta autoritaariseen oikeistoon ilman, että Euroopan vapaamielinen perintö on edes varjollaan koskettanut häntä.)
Yhdysvaltojen ja sen nykyisen neokonservatiivisen valtavirran suhteen Patten on myös hyvin suorasanainen eikä ymmärrä niitä, jotka vastoin kaikkia todisteita uskottelevat Blairin tavoin että ovat voineet myötäilemällä jollain tavoin pehmentää sen politiikkaa tai että sen retoriikkaa ei kannata ottaa todesta. Samoin Israelista ja Sharonista Likud-puolueen johtana Patten kirjoittaa tavalla, josta esim. suomalainen ulkoministeri joutuisi välittömästi Israel-lobbyn kivittämäksi.
Patten korostaa olevansa Yhdysvaltain ystävä ja Israelin turvallisuuden asialla, ja juuri se saa hänet kirjoittamaan niin terävästi kuin hän tekee. Se ei myöskään tarkoita vaikenemista muiden kansainvälisten toimijoiden heikkouksista, ihmisoikeusrikkomuksista tai voimapolitiikan seurauksista. Esim. Tšetšeniasta ei yksikään eurooppalainen johtaja (eikä USA:n presidentti) ole puhunut niin selkeästi kuin Patten. Ei hänkään hae riidan rakentamista Venäjän kanssa, mutta katsoo ettei kaikkien Euroopassa kannattamaa strategista kumppanuutta Venäjän kanssa voi rakentaa ummistamalla silmät Venäjän demokratian puutteilta yleensä eikä myöskään Putinin vastuulta. Helsingin EU–Venäjä huippukokouksessa v. 1999 Putin joutui vastaamaan kysymykseen juuri kokouksen aikana tapahtuneesta Venäjän turvallisuusjoukkojen aiheuttamasta verilöylystä Groznyissa. Putin syytti asiasta tšetšeenikapinallisia ja kun todisteiden kertoessa muuta häneltä kysyttiin asiaa uudelleen: ”He looked us in the eye and repeated the story. It was odd. I had never been so blatantly lied to at a meeting like this before. We knew that Putin was lying. He knew that we knew he was lying. He did not give a damn, and we all let him get away with it – on that occasion, and again and again”.
Nämä ja muut esimerkit osoittavat, että kirja on todella oikein nimetty. Eikä kyse ole vain jälkiviisaudesta, sillä ulkoministereiden suljetuissa istunnoissa Pattenilla oli tapana olla yhtä suorapuheinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta yksi rakentavimmista ja aikaansaavimmista EU:n komissaareista.
joulukuu 2005
