Suomalaiset taivaanraapijatyömaalla
On oikein tarkistettava kirjan kannenliepeistä, että kyseessä on Antti Tuurin neljäskymmenesensimmäinen proosateos ja viides itsenäinen osa Äitini suku-sarjassa. Onhan myös tämä romaani pohjalaisen perusinsinöörin tarkkuudella tehtyä työtä, mutta jo pitkän aikaa on alkanut tuntua siltä ettei Tuurilla enää ole oikein mitään sanottavaa. Kaukana on jo aika, jolloin Tuuri ansaitusti kilpaili Finlandia-palkinnosta ja myös voitti sen.
Jo ensimmäisen kappaleen luettuaan voi tekijän tunnistaa. Mutta se Tuurin tuttu tyyli, joka parhaimmillaan Pohjanmaa-sarjassa tuntui hauskalta ja originellilta, on vuosien saatossa latistunut vain tavaramerkinomaiseksi maneeriksi. Mutta vielä vakavampaa on, että kirjasta puuttuu kaikki kertomuksellinen jännite, joka houkuttelisi tietämään mitä seuraavassa luvussa – tai sarjan mahdollisessa kuudennessa jne. osissa – tapahtuu. Sen jännääminen putoaako ja millä seurauksilla päähenkilö taivaanraapijan työmaalta ei riitä tällaista kiinnostusta synnyttämään ja ylläpitämään, vaikka Tuuri taitavana kirjoittajana toki osaa kuvata työtä satojen jalkojen korkeudessa niin, että heikkopäisempää alkaa lukiessa huimata.
Historianharrastajana voi kuitenkin antaa tunnustuksen sille, että Tuuri on paneutunut aikaan, paikkaan ja oikeilla nimillään esiintyviin historiallisiin henkilöhahmoihin sekä näihin liittyvään kieleen sellaisella tarkkuudella ja aitoudella, ettei ainakaan minun kompetenssini riitä puutteiden osoittamiseen.
joulukuu 2005
