Toinen Israel
Maailmalla on totuttu ajattelemaan lähi-idän konfliktia yhtäältä juutalaisten asuttaman Israelin valtion ja toisaalta sen miehittämien palestiinalaisalueiden asukkaiden välisenä konfliktina. Tällaisena se olisi ratkaistavissa luomalla itsenäinen ja elinkelpoinen palestiinalaisvaltio, joka eläisi rauhassa ja sovussa Israelin kanssa. Susan Nathanin ansaitusti suurta huomiota saanut ja tuoreeltaan myös suomeksi ilmestynyt kirja muistuttaa siitä, etteivät konflikti ja sen ratkaisu ole aivan näin suoraviivaisia.
Susan Nathan on englantilais-eteläfrikkalainen juutalainen, joka 90-luvulla muutti Israeliin niiden lakien nojalla, jotka myöntävät jokaiselle juutalaiseksi tunnustetulle oikeuden ”palata” Israeliin ja saada maan kansalaisuus. Vasta Israelissa hän alkoi lähemmin katsella ympärilleen ja ymmärtää, ettei Israel ollutkaan vain juutalaisvaltio, vaan sillä oli asukkainaan 1,3 miljoonaa palestiinalaista arabia eli 20 prosenttia koko maan väestöstä. Tälle vähemmistölle myönnetty kansalaisuus ja Israelin passi oikeuttaa kuitenkin vain selvästi toisen luokan kansalaisuuteen. Laillinen erottelu – arabit ovat esimerkiksi vapautetut asevelvollisuudesta, mistä automaattisesti seuraa monien ovien sulkeutuminen – sekä vielä enemmän tosiasiallinen, Nathanin hyvin tuntemaa ja kokemaa apartheidia muistuttava, maanomistuksesta koulunkäyntimahdollisuuksiin ulottuva syrjintä johtavat tähän.
Nathanin kuvaama Israel on toki oikeusvaltio siinä mielessä, että kun Israelin arabi käynnistää esim. kiinteän omaisuuden hankinnassa tapahtuvaa syrjintää vastaan oikeudenkäynnin, johtaa se useimmiten siihen, että hän lopulta juttunsa korkeimmassa oikeudessa voittaa. Prosessi on kuitenkin niin hidas, raskas ja kallis, että vain harvalla riittää siihen rahaa ja kärsivällisyyttä, eikä lopputuloksella kuitenkaan ole muuta kuin enintään juuri nimenomaiseen
tapaukseen ulottuvia vaikutuksia. Syrjintä jatkuu entisenlaisena eikä hallitukselta ole koskaan odotettavissa mitään tukea syrjinnän lopettamiseksi.
Joitakin vuosia sitten Nathan teki radikaalin elämänmuutoksen. Hän muutti asumaan 25 000 arabin asuttamaan Tamran kaupunkiin Pohjois-Israeliin. Tyypillistä on, että kaupunkia ei useimpiin karttoihin Israelissa ole edes merkitty eikä sinne johtavaa tietä viitoitettu, koska siellä ja muissa arabikylissä ja kaupungeissa asuvat israelilaiset halutaan pitää kollektiivisen juutalaistietoisuuden ulkopuolelle. Kirja kertoo tästä kokemuksesta ja sen monenlaisista seuraamuksista hänelle ja hänen kontakteilleen.
Toisenlaiseen todellisuuteen törmääminen johti Nathanin myös selvittämään lähivuosikymmenten historiaa ja juutalaisvaltion syntyyn liittyneitä tapahtumia. Mistä ja millaisen prosessin seurauksena mandaatti-aluetta vielä 1948
enemmistönä asuttaneet palestiinalaiset joutuivat lähtemään ja millaista laajentumispolitiikkaa Israel ja erityisesti siirtokuntien ääriliikkeet ovat vuoden 1967 sodassa miehitetyillä alueilla jatkaneet? Vastaukset johtivat hänet
perusteellisesti arvioimaan kotivaltionsa luonnetta ja elinkelpoisuutta.
Olen viime vuosina saanut paljon palautetta ns. Israelin ystäviltä ja monet ovat minulle myös toimittaneet uskonvahvistusta kirjojen muodossa. Kiitän näistä ja samalla suositan heille ja kaikille muillekin tutustumista Susan
Nathanin kirjaan.
marraskuu 2005
