Houghton Miflin, 687 s., New York 2001
Citizen Hearst
Kaikkien maailman entisten ja nykyisten lehtikuninkaitten joukossa William Randolph Hearst on edelleen tunnetuin ja laajalti kavahdetuin hahmo, ei vähiten Orson Wellesin Citizen Kane elokuvan ansiosta.
Hearst on kaikista lehtikeisareista se, joka on julkeimmin pyrkinyt käyttämään poliittista valtaa. Hearst ei aloittanut lehti-imperiuminsa luomista tyhjästä. Hänen isänsä George Hearst oli yksi harvoista v. 1849 Kalifornian kultalöydöistä pysyvän miljoonaomaisuuden koonneista mainareista ja kaivosyhtiö Anacondan suuromistaja. George Hearstillä oli poliittisia ambitioita ja hänen onnistuikin tulla valituksi Kaliforniasta senaattiin, mitä hanketta edistääkseen hän hankki Hearst-imperiumin ensimmäisen sanomalehden, San Francisco Examinerin.
Myös William Randolph Hearstilla oli vielä enemmän ja lähestulkoon rajatonta poliittista kunnianhimoa, aina presidentiksi saakka. Hankkeitaan edistääkseen hän ryhtyi systemaattisesti ostamaan sanomalehtiä luoden kattavan verkoston sekä länsirannikolle, keskilänteen ja itärannikolle, keskuksinaan San Francisco, Chicago ja New York. Toisin kuin isällään W.R:llä oli myös journalistista kunnianhimoa, tosin politiikalle alisteista. Varsinainen innovaattori hän ei ollut, mutta osasi ottaa oppia kilpailijansa Joseph Pulitzerin uudistuksista ja toteuttamaan niitä lopulta toiseksi jäänyttä newyorkilaiskilpailijaansa paremmin.
Hearst johti lehtiään hyvin keskitetysti. Nykyään sanottaisiin, että hän hyödynsi ketjuohjausta tehokkaasti. Se koski myös politiikkaa, jossa kaikkien Hearst-lehtien oli laulettava omistajansa henkilökohtaisesti antamista nuoteista. Hearst esiintyi myös omalla nimellään kaikkien lehtiensä etusivuilla.
Nuori Hearst oli demokraattisen puolueen radikaalimman siiven keulakuva, joka suomi trusteja ja monopoleja ja ajoi edistyksellisiä asioita, progressiivista verotusta, senaattoreiden kansanvaaleja ja kunnallisten liikelaitosten perustamista. Vuosisadan vaihteen kovissa lakkoliikkeissä hän melkein aina tuki ammattiliittoja. Hearstin lehtien lukijakunta myös valikoitui tämänmukaisesti ollen erityisen suuri työväen, uusien siirtolaisten ja yleensä vähävaraisten joukossa.
Kaksi kertaa Hearst valittiin kongressin edustajanhuoneeseen demokraattien listalla. Kongressityö sinänsä ei häntä kiinnostanut, valinta oli tarkoitettu vain astinlaudaksi korkeampiin tehtäviin. Hän oli myös lähellä päästä New Yorkin pormestariksi oman kolmannen puolueensa ehdokkaana v. 1905, mutta hävisi hyvin todennäköisesti ”Tammany Hallin” – demokraattista puoluetta paikallisesti hallinneen vaalikoneen – masinoiman vaalitulosten väärentämisen vuoksi demokraattien viralliselle ehdokkaalle. Neljä vuotta myöhemmin toinen yritys päästä pormestariksi päätyi jo kiistattomampaan tappioon. Yhtä lailla tappioon oli välillä v. 1906 päätynyt yritys New Yorkin osavaltion kuvernööriksi, sillä kertaa demokraattien virallisena ehdokkaana.
Tappioistaan huolimatta Hearstia pidettiin koko maailmansotaa edeltävänä aikana varteenotettavana presidenttiehdokkaana. Lähimmäksi tavoitettaan hän pääsi v. 1904, mutta silloinkaan ei demokraattien ehdokasasettelussa kolmatta sijaa pidemmälle.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa Hearst edusti sisäpolitiikassa radikaalia linjaa ja ulkopolitiikassa imperialistista isolationismia. Jälkimmäinen tarkoitti sitä, että hän ajoi USA:n interventiota Meksikoon ja Kuubaan niin innokkaasti, että Yhdysvaltain ja Espanjan sotaa v. 1898 on kutsuttu vain vähän liioitellen Hearstin sodaksi. Se tarkoitti samalla myös sitä, hän vastusti Yhdysvaltain osallistumista maailmansotaan ja sekaantumista Euroopan valtioiden kiistoihin.
20-luvulla Hearst värväsi Mussolinin lehtiensä kolumnistiksi ja 30-luvulla hän antoi palstatilaa Hitleriä vähintäänkin ymmärtävästi käsitteleville haastatteluille ja kommenteille. Hearst ei ollut itse antisemiitti, mutta ei tahtonut uskoa että Hitlerkään olisi sitä ollut. Tällöin hän oli jo muutenkin siirtynyt oikealle. Siihen vaikuttivat suoraan hänen liike-intressinsä. Radikaalina esiintyessään Hearstin valttina oli paradoksaalisesti hänen oma rikkautensa, sillä hän saattoi uskottavasti esittää olevansa trusteista ja suuryrityksistä riippumaton, toisin kuin köyhemmät ja korruptioalttiimmat kilpailijansa. Mutta vähitellen hän 20-luvulla ryhtyi orientoitumaan liikeintressiensä mukaisesti, joita republikaanien politiikka Coolidgen, Hardingin ja Hooverin kaudella erinomaisesti palveli.
Hearst pysyi muodollisesti demokraattina vielä Franlin D. Rooseveltin presidenttikauden alussa. Roosevelt imarteli Hearstiä pitääkseen hänet leirissään, mutta ei noudattanut hänen poliittisia neuvojaan. Heidän tiensä erkanivat jyrkästi kun Rooseveltin New Dealiin sisältyi myös Hearstin tuloluokan ankarampi verottaminen ja ammatillisen järjestäytymisen suosiminen sellaisilla aloilla kuten sanomalehtien toimituksissa. Vuoden 1929 pörssiromahduksesta Hearst selvisi vielä vähin vaurioin, sillä hänen omaisuutensa oli lehtiyritysten ohella kiinteistöissä. Mutta kun Hearst ryhtyi koko lehtiketjunsa voimalla kampanjoimaan Rooseveltiä vastaan liittäen sen myös kommunismin vastustamiseen – Hearstin lehtiä lukemalla olisi voinut luulla, että Roosevelt oli kommunismin suosija ja heidän manipuloimansa – tekivät aiemmin hänen lehtiään niiden radikaalien linjausten vuoksi ostaneet lukijat kapinan. Lehtien levikit alkoivat laskea, mitä myös lehtiin kohdistetut boikotointikampanjat vauhdittivat.
Rooseveltin suosiota Hearst ei pystynyt horjuttamaan, vaan hänestä itsestään tuli epäsuosittu hylkiö. Hänen aiemmin vaiettu eksentrinen yksityiselämänsäkin joutui julkisen riepottelun kohteeksi. Epäsuosio oli sitä luokkaa, että kun hän v. 1936 vaaleissa tarjoutui tukemaan republikaanien Alfred Landonia Rooseveltia vastaan niin Landonin joukoista tehtiin selväksi, ettei se ollut toivottavaa.
Hearstin romahdus koitti v. 1937. Ylivelkaantunut lehtiyhtiö joutui pankkien holhoukseen ja Hearst joutui alistumaan rahoittajien ja velkojien saneerausohjelmaan, joka ei säästänyt Hearstin yksityisomaisuuttakaan – tosin Hearst ei ollut aiemmin vaivautunut pitämään kovin tarkkaa rajaa yhtiön ja oman omaisuutensa välillä. Nöyryyttävintä Hearstille oli, kun osia hänen taidekokoelmistaan – jonka monet teokset tosin olivat saaneet maata pakkauslaatikoissa ilman että niiden omistaja niitä koskaan olisi nähnytkään – pantiin tavarataloketjun erikoistarjouksessa myyntiin. Mutta lehtiyritys selvisi lopulta saneerauskuurista ja palautui sodan jälkeen Hearstin ohjaukseen, jota vanheneva lehtikeisari ei kuitenkaan enää pystynyt harjoittamaan vanhaan malliin.
Nasawin perusteellisessa teoksessa käydään Hearstin liiketoimien, journalismin ja politiikan ohella läpi myös Hearstin yksityiselämä ja harrastukset, joihin kuului elokuvien tuottaminen. Kuten toinen, Hearstiä huomattavasti eksentrisempi miljonääri Howard Hughes, myös Hearst halusi olla merkittävä tekijä elokuva-alalla. Kun Hughes teetti elokuvia ja varasi naispääosat niille naisille, joiden kanssa kulloinkin halusi sänkyyn, Hearst teetti elokuvia edistääkseen vain yhden naisen Marion Daviesin uraa. Hearst olisi varmaan lopulta mennyt naimisiinkin 20 vuotta nuoremman Daviesin kanssa, jos vain hänen oma vaimonsa olisi eroon suostunut. Hearst joutui elämään kaksoiselämää, jossa alkoholiongelmaisen Davisin osuus lopulta kasvoi hallitsevaksi ja myös julkisuudellekin avoimeksi.
Hearstistä tehtyjä lukuisia kirjoja paljon tunnetumpi on kuitenkin Wellesin elokuva Citizen Kane. Se tuntuu harmittavan Nasawia, jonka mielestä elokuva ei tehnyt oikeutta sen enempää Wellesin esittämälle Kane/Hearstille kuin erityisesti Marion Davisiellekään, eikä hän siksi noteeraa elokuvan taiteellisiakaan ansioita. On kuitenkin todennäköistä, että Citizen Kane tulee elämään klassikkona silloinkin, kun katselijat eivät enää tiedä että sen päähenkilöllä on joskus ollut elävä esikuva.
syyskuu 2005
