Maakunnasta valtioksi
Osmo Jussilan kokoava suurteos kertoo miten Haminan rauhansopimuksessa Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi. Kirja ei ole perinteinen autonomian ajan Suomen historia, joka kattavasti kuvaisi Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Venäjän vallan aikana. Sen näkökulma on yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen kehitystä tarkastellaan rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta.
Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Näin on erityisesti Suomen osalta, jossa autonomian ajan historian ja Suomen oikeudellinen aseman tutkimus ja tulkinta olivat läpeensä poliittisia kysymyksiä. Suomen valtion synty ja oikeudet oli väkisin ajoitettava v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä tsaari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti. Tänään Jussila voi jo ilmeisen perustellusti käyttää käsitettä maapäivät, mutta epäilen että vielä minun sukupolveni ylioppilaskokelaat olisivat saaneet pitkän miinuksen, jos reaalikokeessa olisivat erehtyneet kirjoittamaan maapäivistä valtiopäivien asemesta.
Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle ”Suomea” vaan kahdeksan sopimuksessa lueteltua itäistä maakuntaansa. Sekä käsitteenä että reaaliolemuksena Suomen valtiosta puhuminen 1800-luvun alussa on anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.
1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpää eikä objektiivisempaa kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärää eikä sillä tavoin uutta, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutokset seurauksena. Tämä Jussilan perusteltu tarkastelutapa auttaa myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.
Kuten Jussila itsekin toteaa edustaa hänen laaja teoksensa enemmänkin historian uutta tulkintaa kuin tutkimusta. Suomen autonomian ajasta on olemassa hyllyittäin tutkimuskirjallisuutta jota Jussila korrektisti käyttää hyväkseen. Jussila myös korostaa kirjoittaneensa hyvin vapaalla kädellä ja paljolti muistinvaraisesti. Se ei ole haitta vaan palvelee sujuvuutta silloin kuin kirjoittaja tuntee käsittelemänsä aiheensa ja ajanjakson niin hyvin kuin Jussila pitkän uran tutkijana tehneenä tekee.
maaliskuu 2005
