Otava, 576 s., Keuruu 2001
Tarinoita suuresta Turjasta
Alennusmyynnistä tarttui mukaani vieläkin aika hinnahtava Tapani Ruokasen kirja Ilmari Turjasta. Elämäkerraksi sisällöltään katsottava iso kirja on kooltaan ja taitoltaan kuvalehtimäinen opus, mikä sopii kun tekjä on Suomen Kuvalehden nykyinen ja kohde sen entinen päätoimittaja.
Ilmari Turja on legendaarinen journalisti, joka päätoimitti pitkän uransa aikana kolmea kuvalehteä. Ensimmäinen posti lakkasi kun WSOY:n julkaisema Kansan Kuvalehti yhdistettiin uuden yhteisyrityksen, Yhtyneitten Kuvalehtien julkaisemaan Suomen Kuvalehteen, mutta jo kaksi vuotta myöhemmin Turja oli ottanut Suomen Kuvalehden johtoonsa. Suomen Kuvalehdestä Turja pantiin, tai jäi, syrjään v. 1951, mutta jo seuraavana vuonna hän aloitti perustamansa Uuden Kuvalehden päätoimittajana. Vakavana vaihtoehtona esitettiin myös nimeä Turjan Kuvalehti. Kun se vuonna 1963 tuli tiensä päähän Turjasta tuli anteliaalla sopimuksella Apu-lehden vakiokolumnisti. Vuonna 1901 syntynyt Turja kirjoitti Apuun vielä 90-luvun alussa. Hän kuoli 95-vuotiaana v. 1996.
Sodan aikana Turja toimi päämajan tiedotustehtävissä, mikä antoi autenttista pohjaa hänen myöhemmälle menestysnäytelmälleen Päämajassa. Näytelmäkirjailijana hän oli aloittanut jo 30-luvulla näytelmällään Tuomari Martta, josta myös tuli menestys.
Lainoppineena AKS-läisenä ja Ylioppilaslehden toimittajana Turja lukeutui jo varhain samaan Urho Kekkosen aitosuomalaiseen kaveripiiriin kuin mm Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja Lauri Hakulinen. Tätä Kekkos-suhdetta hän osasi hyödyntää vuosien varrella taitavasti, kuten omalta puoleltaan Kekkonenkin, joka käytti taiten mahdollisuuttaan kirjoitella nimellä ja nimimerkillä Turjan lehtiin.
50- ja 60-luvun Uusi Kuvalehti oli aikanaan merkittävä tutkivan ja taistelevan journalismin airut. Väärinkäytökset Mannerheim-liitossa, sotamies Hytin sodanaikainen teloitus ja margariiniteollisuuden ihmisravinnoksi kelpaamattomien raaka-aineiden käyttö olivat tunnetuimmat Uuden Kuvalehden esiin nostamat ja monia oikeusjuttuja synnyttäneet tapaukset. Joissakin jutuissa Turja oli päätoimittajana vastaavana osapuolena, selviytyen niistä yleensä voittajana.
Tämä on kaikki hyvin tunnettua sananvapauden ritariksi korotetun Turjan legendaa, jonka synnyttämisessä Turja itse oli omine kirjoituksineen ja kirjoineen päätekijä. Legendan ja todellisuuden suhde onkin sitten jo monisäisempi kysymys. Tapani Ruokanen suhtautuu kohteeseensa kunnioittavasti ja ihailevastikin, mutta ei niin etteikö hänkin monissa kohdin väläytä myös toisenlaisia tietoja ja tulkintoja, kuin mitä Turja itse on markkinoinut.
Tällaisia kriittisiä kysymyksiä ovat mm Turjan rasisminsukuinen asenteellisuus tai hänen todellisuudessa varsin dialektinen suhteensa niin sananvapautta kahlitsevaan rahanvaltaan kuin ystävänsä Kekkosen vallankäyttöön. Esimerkiksi Uuden Kuvalehden omakseen ottaman suuren margariinisodan moninaiset taustat ja kytkennät olisivat antaneet aihetta laajempaankin selvittelyyn, kuin mihin niitä vain viittauksenomaisesti käsittelevä Ruokanen tyytyy.
Ruokanen on itsekin journalisti, ei historiantutkija, ja sen huomaa. Silti hänenkin teostaan voi lukea vähän samalla tavoin kuin Juhani Suomen Kekkos-elämäkertoja ja päätyä kirjoittajan oman tekstin pohjalta vähän toisenlaisiinkin tulkintoihin Turjasta kuin mihin Ruokanen itse on päätynyt.
helmikuu 2004
