Phoenix, 720 s., St.Ives Plc 2004
Punaisen tsaarin hovissa
Historiantutkimus on vähän kuin yleisurheilu, jossa sellaista maailmanennätystä ei olekaan, jota ei voisi parantaa. Tällä en tahdo verrata Montefiorea uuden ennätyksen tekijään, jo siitäkään syystä ettei historiantutkimuksen tuloksia voi punnita vertailukelpoisilla senteillä ja sekunneilla. Mutta niin paljon kuin Stalinista on jo kirjoitettu osoittaa Montefiore, että oli edelleen mahdollisilta tuottaa uusia kiintoisia näkökulmia ja tietoja edellisen vuosisadan mahdollisesta verisimmästä diktaattorista – Hitler ja Mao ovat tässä suhteessa kovia kilpailijoita – ja hänen elämästään.
Montefiori keskittyy Stalinin, hänen perheensä ja häntä ympäröineen poliittisen eliitin keskinäisiin suhteisiin ja arkielämään. Tässä hän on voinut hyödyntää vanhempien lähteiden ohella myös Stalinin aikaisten neuvostojohtajien aiemmin tutkijoiden ulottumattomissa olleita asiakirjoja sekä heidän jälkeläistensä osin haastatteluihin perustuvia muistelmia.
Johtavat bolshevikit osasivat omalla tavallaan pitää hauskaa ja rentoutua, eikä vain niillä yönmittaisilla ryyppypitoisilla illallisilla, jotka Stalinin viimeisille vuosille olivat tyypillisiä. Montefiore kuvaa johtajien sosiaalista kanssakäymistä, perhe-elämää ja lomailua. Hän toteaa, että Stalinin vaimon Nadjan itsemurha v. 1932 oli Stalinille kova isku eikä diktaattori siitä koskaan täysin toipunut, mikä jätti jälkensä myös koko hänen hoviinsa.
Nimitys hovi ei ole yliampuva tälle yltäkylläisyydessä, jos ei kuitenkaan aivan tsaarillisessa loistossa eläneelle joukolle. Joka tapauksessa sen elintavat ja hyvinvointi olivat tietenkin jyrkkä vastakohta sille kurjuudelle ja ajoittaiselle nälänhädälle, jossa neuvostokansa eli. Yhdessä suhteessa johtajat kuitenkin jakoivat kansansa tilan: myös politbyroon jäsenet, ja ajoittain nimenomaan he elivät jatkuvassa pelossa.
Kyse ei ollut perinnöllisestä aatelista ja monilla neuvostojohtajilla oli aito proletaarinen tausta. Paremminkin heitä voi verrata uskonlahkoon. Useimmat uskoivat loppuun asti aatteeseensa ja jotkut vielä ennen teloitustaan saattoivat vannoa uskollisuuttaan puolueelle ja Stalinille. Vähän ennen omaa pidätystään Pjatakov tarjoutui osoittamaan syyttömyytensä trotskilaissyytöksiin teloittamalla henkilökohtaisesti kaikki ne aiemmin kuolemaantuomitut, jotka kuulusteluissa olivat hänetkin ilmiantaneet. Näiden joukossa oli myös Pjatakovin oma ex-vaimo.
Kun Stalin Leningradin suositun johtajan Sergei Kirovin murhan jälkeen – johon hänen epäillään vahvoin perustein olleen osallinen – ryhtyi puhdistamaan korkeinta puoluejohtoa ja ottamaan käyttöön kuolemantuomiot ja jopa virallisesti sallitun kidutuksenkin (ei tietenkään tällä nimellä), eivät uhrit välttämättä olleet itsekään viattomia.
Kaikilla Stalinin ajan politbyroon jäsenillä oli verta käsissään, vaikka vain muutamat olisivat Berijan ja Jezovin tavoin henkilökohtaisesti osallistuneet pahoinpitelyihin ja murhiin. NKP:ssa ei koskaan luovuttu kollektiivisen päätöksenteon muodoista. Siten terrorin aikana jokainen politbyroon jäsen joutui panemaan hyväksymismerkintänsä satojen ja tuhansien nimien listoihin puhdistettavista ja teloitettavista henkilöistä. Näin myös Hrustsev, joka myöhemmin pystyi hävityttämään ison osan itseään pahimmin kompremettoivasta aineistosta.
Tietenkin politbyroolaiset, tai magnaatit, kuten Montefiore johtoryhmää kutsuu, eroavat jonkin verran toisistaan myös sen suhteen miten innokkaasti, pelokkaasti tai vastahakoisesti he Stalinin diktatuuria myötäilivät. Selvää tietysti on, että avoimesti sitä vastustamaan asettuneen elinikäennuste olisi ollut aika lyhyt. Jotkut yrittivät tehdä edes jotain muutamien ystäviensä puolesta, toiset tyytyivät Molotovin tavoin hiljaa alistumaan jopa oman vaimonsa vangitsemiseen, vaikka hän Montefioren mukaan Polinaansa syvästi rakastikin. Poikkeuksellisesti Polina oli hengissä vielä Stalinin kuollessa ja sai palata miehensä luo.
Stalinin politiikkaan kuuluivat myös muutamat ihmepelastukset. Marsalkka Rokossovski palasi vankilasta, ilman kynsiään tosin, ja nostettiin korkeaan sotilasjohtoon. Internationalismin hengessä Stalin teki hänestä sodan jälkeen vielä Puolan puolustusministerinkin. Itsenäiset kirjailijat ja taiteilijat eivät Neuvostoliitossa yleensä menestyneet, mutta kuitenkin Osip Mandelstam säilyi Stalinin käskystä eristettynä, mutta koskemattomana.
Nämä yksilökohtalot on tietenkin asetettava ajan suuria tapahtumia vasten, kuten Montefiore koko ajan kiitettävästi tekeekin. Punaisen terrorin aloitti jo Lenin ja jo hänen elinaikanaan sen uhreiksi joutui satoja tuhansia. Pakkokollektivisointi 30-luvun alussa tappoi miljoonittain talonpoikia nälkään ja teloituksiin. 30-luvun puhdistuksissa otettiin käyttöön vangitsemis- ja teloittamiskiintiöt, joiden uhreiksi tasapuolisesti joutuivat kaikki kansalaisuudet samoin kuin sekä puolueen jäsenet että puolueettomat. Sodan aikana kokonaisia epäluotettaviksi epäiltyjä kansoja pakattiin karjavaunuihin ja lähettiin Siperiaan, mille matkalle monet myös jäivät.
Sodan aikana Stalinin työtavat muuttuivat. Hovikin joutui tilapäisesti hajautumaan kun Hitlerin panssarit tunkeutuivat lähimmillään vain muutaman kymmenen kilometrin päähän punaisesta torista. Stalin kärsi sodan alkaessa jonkinlaisen romahduksen, mutta toipui pian ja pysyi Moskovassa. Montefiore ei tosin sulje pois sitä, että kyse olisi voinut ollut vozhdin tavasta testata lähipiirinsä uskollisuutta. Zhukovin kaltaiset ammattisotilaat nousivat arvoonsa, kun Budjonnin kaltaiset ratsuväkikenraalit ja Mekhilisin kaltaiset poliittiset komissaarit olivat tarpeeksi myötävaikuttaneet katastrofiin. Eikä Stalinin sisäinen sota omia kansalaisia vastaan lakannut sotavuosinakaan, satoja tuhansia lähetettiin leireille tai teloitettiin.
Pienet naapurikansat eivät juurikaan Montefioren kirjassa esiinny. Talvisota ja sen Stalinille aiheuttamat ongelmat kyllä huomioidaan, mutta ainuttakaan suomalaisnimeä ei kirjassa esiinny, ei edes Kuusisen. Virolaisista kirjassa kerrotaan, miten he saivat syyskuussa 1939 tuntikausia odottaa Stalinia ja Molotovia, jotka Ribbentropin kanssa juhlivat Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyssopimusta, ennen kuin ehtivät sanelemaan Viron ulkoministerille ehdot tukikohtien luovuttamiseksi Neuvostoliiton etupiiriin sovitusta Virosta. Hyvä että kirja on nyt myös suomeksi saatavissa.
joulukuu 2004
