Tammi, 103 s., Saarijärvi 2003
Amerikkalaiset Marsista, eurooppalaiset Venukselta?
Robert Kagan on Reaganin hallinnon ulkoministeriössä työskennellyt konservatiivisen Washington post-lehden kolumnisti ja Carnegie-tutkimuslaitoksen johtavia tutkijoita. Hänen kirjansa Paratiisin vartijat on laajennettu versio kesällä 2002 Policy Review-lehdessä julkaistusta ansaittua huomiota saaneesta esseestä. Se on ilmestynyt jo noin viidellätoista kielellä.
Kaganin kirja on amerikkalaisen voimapoliitikon eräissä suhteissa hyvin oivaltava ja ymmärtävä analyysi amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajatus- ja toimintatavan eroista. Kaganin teesin mukaan eurooppalaiset toimivat ikään kuin Immanuel Kantin ikuisen rauhan maailma olisi toteutunut (tai mahdollinen), kun taas amerikkalaiset toimivat hobbesilaisen voimapolitiikan hallitsemassa reaalimaailmassa.
Kagan ei kuitenkaan käy tällä perusteella arvostelemaan saatikka sättimään eurooppalaisia, vaan pyrkii osoittamaan ymmärrystä niille syille joiden vuoksi Euroopassa on tällaiseen ajattelu- ja toimintamalliin päädytty. Lyhykäisyydessään selitys kuuluu, että eurooppalaiset ovat reagoineet omaan veriseen menneisyytensä perustamalla postmodernin paratiisin ja kokemalla rauhan ja yhteistyön sanoman ainoaksi mahdollisuudekseen. Nyt he tarjoavat maailmanlaajuiseksi esikuvaksi tätä samaa sääntöpohjaista yhteistoiminnan mallia, joka on tehnyt sodat yhdentyvässä Euroopassa mahdottomaksi. He luottavat diplomatiaan, neuvotteluihin, taloudelliseen yhteistyöhön, kehitysapuun, kansainväliseen oikeusjärjestykseen ja moninkeskisiin yhteistyörakenteisiin ennemmin kuin sotilaalliseen voimaan tai unilateraaliseen toimintaan.
Tämä yksinkertaistetussa muodossa esitetty arvio on varsin oikeaan osuva ja sellainen, jonka eurooppalaiset itse mieluusti allekirjoittavat. Kuitenkin esittäessään syitä tähän eurooppalaiseen toimintatapaan päällimmäiseksi jää Kaganin mielestä se tosiseikka, että se johtuu Euroopan sotilaallisesta voimattomuudesta. Eurooppalaiset ovat siten tehneet välttämättömyydestä hyveen kuvitellessaan, että politiikka joka heidän eurooppalaisen lintukotonsa olosuhteissa toimii, olisi sellaisenaan sovellettavissa muualla maailmassa, jossa vallitsee viidakon laki.
Kaganin mukaan Eurooppa korostaa juuri sellaisia asioita kansainvälisessä yhteistyössä kuin sotilaallisesti voimattoman toimijan kannattaa korostaa. Vastaavasti myös Yhdysvallat korostaa niitä asioita, joihin sen kasvava sotilaallinen ylivalta antaa rationaalisen perustan. Tässä on USA:n ja Euroopan kasvavan vastakkainasettelun ydin: eurooppalaiset pitävät Amerikan voimaa ja valmiutta tarvittaessa sen unilateraaliseen käyttöön uhkana heidän Euroopan uudelle rauhalle, oikeusjärjestystä ja moninkeskisyyttä korostavalle lähetystehtävälle.
Tämä eurooppalainen ajattelutapa lepää Kaganin mielestä kestämättömällä pohjalla, sillä se on voinut syntyä vain amerikkalaisten suojeluksessa, eikä Saksan ja Ranskan lähentymiselle perustuva Euroopan yhdentymiskehitys olisi ollut ilman sitä mahdollista. Vain amerikkalaisen sotilasmahdin suojelus on edelleen se, joka antaa eurooppalaisille mahdollisuuden harhaisiin kuvitelmiinsa oman turvallisuusajattelunsa toimivuudesta. Eurooppalaisilla on varaa olla reagoimatta Saddam Husseinin ja hänen joukkotuhoaseittensa – tosin kiusallista kyllä niitä ei ole vieläkään löytynyt – kaltaisiin uhkiin tietoisina siitä, että jos uhat realisoituisivat niin amerikkalaiset edelleen hoitaisivat ne sotilaallisen ylivaltansa turvin. Siksi monet amerikkalaiset pitävätkin eurooppalaisia Yhdysvaltain turvatakuista nauttivina ”vapaamatkustajina”.
Transatlanttiset erot tulevat Kaganin mielestä väistämättä edelleen kasvamaan, sillä eurooppalaisilla ei ole kykyä, voimavaroja eikä haluja kasvattaa mitään amerikkalaisten kanssa kilpailukykyistä omaa sotilaallista voimaa. Kagan likimain pilkkaa ajatusta Euroopasta supervaltana ”atavistisena impulssina” joka ei sovi yhteen voimapolitiikan hylkäävän postmodernin Euroopan ihanteiden kanssa. Sitä mitä Kagan ei juuri yritäkään tehdä on perustella sitä, miksi tällainen ”atavistinen impulssi” kuitenkin on Yhdysvalloille oikea politiikka ja miksi se todellisuudessa toimisi paremman ja turvallisemman maailman hyväksi.
Kagan ottaa annettuna sen, että maailma Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolella on viidakko jossa sivistyneen maailman etuja ja turvallisuutta voidaan ajaa vain sotilaallisen ylivallan ja voimapolitiikan keinoin. Hänen maailmansa on kaksoisstandardin maailma, jossa ”Yhdysvallat on yrittänyt noudattaa ja levittää sivistyneen yhteiskunnan lakeja, mutta olla silti valmiina ottamaan käyttöön asevoimat kun jotkut ovat kieltäytyneet noudattamasta sivistyneen yhteiskunnan sääntöjä”. Kuvauksen paikkansapitävyys ei taida vakuuttaa kaikkia ”sivistyneissäkään” yhteiskunnissa.
Kagan korostaa, ettei tämä ole vain nykyisen Bushin hallinnon ajattelua eikä syntynyt vain reaktiona syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, siksi se tulee myös vaalituloksista riippumatta jatkumaan. Jos hän on oikeassa tulee transatlanttinen kuilu vain kasvamaan ja maailmasta tulee hyvin vaarallinen paikka. Oli Kagan oikeassa tai ei, kannattaa hänen tekstiinsä perehtyä vaikka netissä, jos haluaa paremmin ymmärtää mitä maailmassa nyt on meneillään.
Tammikuu 2004
