Free Press, 305 s., New York 2004
Kun Irakista tuli pakkomielle
Samanaikaisesti kun George W. Bushin Irakin politiikka on yhä enemmän ajautumassa vaikeuksiin on myös kritiikki presidentin politiikkaa kohtaan Yhdysvalloissa kasvanut. Demokraattien opposition puolelta. jossa pääkriteeriksi presidenttiehdokkaan esivaaleissa nousi se, kenen arvioitiin omaavan parhaat mahdollisuudet Bushin lyömiseen marraskuussa, arvostelu on ollut odotettua ja ennakoitua. Paljon hankalampaa Bushin hallinnolle onkin ollut se, että myös omista joukoista on livennyt keskeisiä henkilöitä arvostelijoiden riveihin.
Ensin erosi Bushin finanssiministeri Paul O’Neill ja julkaisi hyvin kriittisen kirjan kokemuksistaan. Siinä hän arvosteli presidenttiä ja hänen neuvonantajiaan paitsi vastuuttomista veroalennuksista myös pakkomielteenomaisesta fiksoitumisesta tavoitteeseensa aikaansaada Saddam Husseinin syrjäyttävä hallituksenvaihdos Irakissa. O’Neillinkin kirjaa kovemmaksi palaksi Bushille on osoittautunut Richard A. Clarken uusi teos. Se ei ole ainoastaan horjuttanut presidentin ja hänen lähipiirinsä mielenrauhaa ja uskottavuutta, vaan mahdollisesti myös vallassapysymismahdollisuuksia.
Richard Clarke ei ole kuka tahansa kriitikko. Hän on pitkän uran Pentagonissa, ulkoministeriössä ja valkoisessa talossa tehnyt mm apulaisulkoministerinä ja viimeksi valkoisen talon terrorisminvastaisen toiminnan koordinaattorina sekä Clintonin että häntä seuranneen Bushin aikana. Kirjassaan Clarke käy yksityiskohtaisesti lävitse terrorismin uhkaa ja miten sitä vastaan pyrittiin toimimaan.
Yhdysvalloissa oli ja on edelleen kymmeniä ja paikallishallinto mukaan lukien satoja viranomaisia, joilla on jotain terrorismin torjuntaan liittyvää vastuuta. Tiedon kulku näiden viranomaisten välillä ja joskus niiden sisälläkin oli puutteellista. Clarken johtopäätös onkin, että jos kaikki eri viranomaisille ennen syyskuun 11. päivää kertynyt tieto olisi koottu ja sitä osattu lukea oikein, olisi isku ollut ennakoitavissa ja ehkä estettävissäkin. Valkoisen talon päässä ongelmana Clarken mukaan oli, ettei terrorismia yleensä ja aivan erityisesti Al Qaidaa edes World Trade Centerin ensimmäisen epäonnistuneen tuhoamisyrityksen jälkeen v. 1993 pidetty erityisenä uhkana Yhdysvaltojen sisällä. Muutoinkaan Bushin avustajat eivät olleet läheskään niin kiinnostuneita Al Qaidasta ja Osama Bin Ladenista, kuin siitä hallituksesta eli Saddamin Irakista, jonka he uskoivat olevan Al Qaidaa ohjaava sponsori.
Sama jatkui syyskuun 11. päivän jälkeen, kun valkoinen talo otti Irakin maalitaulukseen ja yritti väkisin löytää jonkun yhteyden Al Qaidan ja Irakin välillä. Sitä ei löytynyt, mutta niin tehokkaasti väitettä propagoitiin että amerikkalaisten enemmistö tänä päivänäkin vielä uskoo että Saddamilla oli jotain tekemistä kaksoistornien tuhoamisen kanssa. Tämä tietenkin palveli sodan aloittamista Irakia vastaan. Tätä sotaa Clarke piti juuri terrorismin vastaisen taistelun kannalta täydellisenä virheenä, joka ratkaisevasti yhtäältä on heikentänyt tehokkaan kansainvälisen yhteistyön aikaansaamista Al Qaidaa vastaan ja toisaalta ruokkinut amerikka-vastaisuutta ja ymmärrystä sitä vastaan kohdistetulle terrorismille.
Clarken kirjassa on tämän pääasian ohella muitakin mielenkiintoisia tietoa ja kuvauksia Yhdysvaltain ulkopolitiikan muotoutumisesta. Clarke ei ollut poliittinen virkamies. Hän ei kylläkään peitä sympatioitaan Clintonia kohtaan, mutta oli myös lojaalisti palvellut Clintonia edeltäneitä republikaanipresidenttejä. Miksikään vasemmistolaiseksi ja yksipuoliseksi multilateralistiksi USA:n jättäytymistä niin Kioton ilmastosopimuksen kuin kansainväliseen rikostuomioistuimen ulkopuolelle puolustavaa Clarkea ei ainakaan voi leimata.
huhtikuu 2004
