WSOY, 464 s., Juva 2004
Suomi-kuvan tekijöiden oma kuva
UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva ja UM:ssä työskentelevä Jussi Pekkarinen ovat ulkoministeriön arkistosta löytyvästä aineistosta koonneet tämän kertomuksen Suomen ulkoasiainhallinnon yrityksistä muokata Suomi-kuvaa itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Keskeisenä lähteenä on ollut sadasta asiakirjakotelosta koostuva kokoelma otsikolla ”Suomen tunnetuksi tekeminen”.
Ja toki arkistosta onkin löytynyt paljon mielenkiintoista ja nykypolvia – osin varmaan jo aikalaisiakin – huvittavaa materiaalia. Kirjoittajillakin on ollut epäilemättä hauskaa kaivaessaan ja tuodessaan korostetusti esiin etupäässä tahattoman koomisia kommelluksia, joihin Suomi-kuvaa muokkaavat diplomaatit joutuivat.
Tarkastelu etenee maittain ja alueittain kuvaten Suomi-kuvan rakentamisyrityksiä sellaisina kuin ne ulkoministeriön arkistomateriaalin pohjalta näyttäytyvät. Väliin on koottu erillisiä teemalukuja näyttelyistä, urheilusta ja erilaisista kirjaprojekteista.
Yhtenä teemana melko laajan osuuden kirjassa saavat ulkoministeriön yritykset käyttää elokuvaa propagandan – sitä sanaa ei vielä silloin hävetty – välineenä. Tulokset olivat parhaimmillaankin vähä-antisia ja surkeimmillaan Suomi-kuvalle kielteisiä. Ensimmäinen loppuunviety yritys oli filmintekijä Erkki Karun ja UM:n sanomalehtitoimiston päällikön Georg Theslöfin käsikirjoituksen mukaan tehty elokuva Finlandia. Se saattoi ollakin ministeriön onnistunein yritys elokuvatuotannon saralla, ainakaan myöhemmät yritykset eivät yhtä suopeaa vastaanottoa enää saaneet.
Lehdistö oli kuitenkin UM:n valistustyön pääkohde. Sotia edeltävänä aikana aito journalismi näyttää olleen sekä lehdille että ministeriölle vierasta. Suomi-tietous sai palstatilaa etupäässä maksettuna, eikä ulkomaalaisia toimittajia ollut saatavissa Suomeen ilman että heidän matkaansa ja ylläpitoonsa panostettiin huomattavasti yli sen, mihin yksikään journalistisesta kunniastaan kiinni pitävä julkaisu tänään suostuisi. Jonkin verran esiintyi sponsoroimatonta yksityisyrittäjyyttäkin, mikä tuotti ministeriölle päänvaivaa kun sen kontrollin ulkopuolella tapahtunut raportointi ei aina vastannut suomalaisten omaa käsitystä oikeasta ja sopivasta Suomi-kuvasta.
Kirjojakin teetettiin ja julkaistiin samalla sponsorointimenetelmällä. Tunnetuin näistä on sveitsiläisen Jean-Louis Perret’n ranskankielinen v. 1930 ilmestynyt La Finlande. Se sai Suomessa ihastuneen vastaanoton, mutta teksti olikin alusta loppuun ulkoministeriön paimentajien kontrolloimaa, mitä ei kuitenkaan kerrottu. Niinpä tekijät herkuttelevat sillä, että vielä muutama vuosi sitten Matti Klinge kirjoitti ihastuneen myötäsukaisesti Perret’stä Suomen tuntijana ja ystävänä, tietämättä siitä miten suuresti Perret’n työ oli suomalaisten omaa tuotantoa.
Luonnollisesti tällainen propagandatyö houkutteli niin elokuvien, kirjojen kuin lehtikirjoitusten merkeissä erilaisia hämärämiehiä ja huijareita tarjoamaan nuorelle tasavallalle palveluksiaan. Osa torjuttiin, mutta oppirahojakin jouduttiin maksamaan.
Tietämättömyys ja Suomen olojen tuntemattomuus ei ollut Suomi-kuvan luojien ainoa voitettava ongelma. Kieliolot Suomessa olivat kiinnostuksen kohteena ja kielienemmistön harmiksi ruotsalaisen väestön merkitystä niin sivistyksellisesti kuin joskus rodullisestikin johtavana voimana Suomessa oli esillä myös muualla kuin Ruotsissa julkaistussa Suomi-kirjoittelussa. UM joutui myös vahtimaan sitä, ettei muunkielisissä teksteissä suomalaisia paikannimiä kirjoitettu ruotsinkielisessä muodossa. Kielipolitiikka ei ole kuitenkaan tekijöiden vahvinta alaa, sillä he erehtyvät selittämään että ruotsalaiset olisivat ottaneet sanan finländare käyttöön tarkoittamaan suomenkielisiä suomalaisia, kun se päinvastoin on tarkoitettu erottamaan erityisesti ruotsinsuomalaiset suomalaisesta (finsk) kantaväestöstä.
Myöskään tapahtumat Suomessa eivät antaneet aina aihetta myönteiseen uutisointiin, vaan lapualaisuus 30-luvulla väritti Suomi-kuvaa ja heikensi maan mainetta demokratiana. Ja jos talvisodan aikana myönteisyys Suomea kohtaan nousi huippuunsa, niin jo jatkosodan aikana kanssasotimissuhde Natsi-Saksan kanssa oli maan kuvalle suureksi rasitteeksi läntisissä demokratioissa.
Ikuisen poudan maa on pääosin juohevasti kirjoitettua ja viihteellistä lukemista, mutta se kuvaavan näkökulmansa ja suppeasti vain UM:n arkistoihin perustuvan lähdeaineistonsa vuoksi se jää enemmänkin historiikiksi, ellei suorastaan kronikaksi. Se kertoo ehkä tyhjentävästikin sen, miten UM itse arvioi työtään Suomi-kuvan luomiseksi, mutta ei yritäkään arvioida sitä, miltä tämä muiden silmissä näytti.
maaliskuu 2004
