Norton, 516 s., New York 2004
Bushin politiikan murskaavaa kritiikkiä
Paul Krugman on kansainväliseen talouteen erikoistunut tunnettu ja tunnustettu kansantaloustieteilijä. Hän on kirjoittanut sekä oppikirjoja että – kuten hän itse sanoo – kreikkalaisia kirjaimia täynnä olevia artikkeleita, ts. kansantaloustieteilijän ammattisanastoa käyttäviä asiantuntijatekstejä, mutta myös kansantajuisempia taloustieteellisiä kirjoja. Näistä on suomeksi v. 1999 ilmestynyt Satunnainen teoreetikko.
Vuoden 2000 alussa Krugman otti vastaan New York Timesin tarjouksen ryhtyä lehden vakinaiseksi, kaksi kertaa viikossa kirjoittavaksi kolumnistiksi. Kolumnistina Krugman ryhtyi puuttumaan aikaisempaa avoimemmin poliittisiin kysymyksiin. Asiantuntevasti, terävästi ja myös hauskasti kirjoittavasta Krugmanista onkin tullut presidentti Bushin ja hänen politiikkansa tehokkaimpia arvostelijoita.
Tällainen kritiikki ei ole ihan vaaratonta USA:n tämän päivän polarisoituneessa mielipideilmastossa. Syyskuun yhdennentoista jälkeen on lietsottu ilmapiiriä, jossa ylipäällikön arvostelu rinnastetaan maanpetokseen. Krugman on saanut runsaasti tappouhkauksia, ja jos joku niitä esittävistä saa päähänsä myös toteuttaa uhkauksen, on pyssyjä helposti saatavilla. Nyt voi taas ostaa automaattiaseitakin, joiden myyntiä rajoittanut määräaikaislaki äskettäin raukesi.
Äärioikeiston vihaamien listalla Krugman on lähes elokuvatekijä Mike Mooren asemassa. Mutta siinä missä Moore on populisti, joka osaa esittää murhaavaa kritiikkiä mutta ei välttämättä toimivia vaihtoehtoisia näkemyksiä, ei Krugmania voi leimata sen enempää populistiksi kuin ääriliberaaliksi (mikä USA:ssa tarkoittaa liki kolmen vartin kommunistia). Sekä Moore että Krugman pitävät Ralph Naderin presidenttiehdokkuutta huonona hankkeena, mutta siinä missä Mooren mielestä Naderin ehdokkuus vain hajottaa Bushin vastaista rintamaa kohdistaa Krugman armotonta arvostelua myös Naderin kestämättömiin mielipiteisiin.
The Great Unraveling on laaja valikoima Krugmanin NYT-kolumneja johon on liitetty myös laajempia päivitettyjä kommentteja. Krugman ottaa lähtökohdakseen Henry Kissingerin analyysin siitä, miten Napoleon mullisti aikanaan vallinneen kansainvälisen järjestyksen siksi, että hän edusti sellaista vallankumouksellista voimaa, joka ei hyväksynyt siihen saakka vallinneen järjestelmän legitiimisyyttä. Krugman pitää George W. Bushia ja republikaanisen puolueen haltuun ottanutta fundamentalistista oikeistoa samanlaisena vallankumouksellisena voimana, joka tähtää järjestelmämuutokseen. Muu maailma arvioi tätä fundamentalismia ennen kaikkea USA:n ulkopolitiikan kautta. Krugmanillakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa Bushin sotapolitiikasta, mutta varsinaisesti hän keskittyy republikaanien neoliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan ruotimiseen.
Krugmanin mukaan Bushia ja hänen taustavoimiaan ohjaa määrätietoinen pyrkimys koko julkisen vallan ja talouden alas ajamiseen. Keskeisenä välineenä tässä on Bushin ajama mittava veronalennusohjelma. Sen perusteet ovat vaihdelleet suhdanteiden ja tilanteiden myötä, mutta sen julkilausumaton, vaikkei tarkoittamaton lopputulos tulee aikanaan olemaan mittava julkisten menojen leikkausohjelma syntyvän alijäämän tasoittamiseksi. Sen toinen yhtä tarkoitettu tulos on tulojen mittava uudelleenjako rikkaiden hyväksi. Kuten Krugman toteaa, 40 % veroalennusten hyödystä saa rikkain prosentin suuruinen osa koko väestöstä. Samanaikaisesti kuitenkin regressiivistä verotusta edustavat sotu-maksut ovat paremminkin nousussa kuin laskussa, tosin Bushin hallinto haluaa pitkällä aikavälillä romuttaa myös koko nykyisen sosiaaliturvan. Tätä se ei kuitenkaan voi avoimesti markkinoida, sillä amerikkalaisten selvä enemmistö vastustaa sosiaaliturvan alasajoa.
Se, että amerikkalaiset kuitenkin laajasti ovat tukeneet Bushia, selittyy Krugmanin mukaan myös sillä, että valtaa nöyristelevä media ei enää uskalla kirjoittaa kriittisesti ja totuudenmukaisesti siitä, mitä maassa todella tapahtuu. Krugman jopa soittaa hätäkelloja amerikkalaisen demokratian puolesta ja viittaa esim. siihen, miten republikaanit ovat suosineet hallitsemissaan osavaltioissa sellaisen tietokoneäänestämisen käyttöönottoa, jonka rehellisyyttä ei jälkeenpäin voi kontrolloida. Tämä voi Krugmanin omasta mielestä kuulostaa jo vainoharhaiselta, mutta epäilyt elävät Floridan kokemusten valossa, eikä niitä hälvennä se, että merkittävin uutta äänestystekniikkaa markkinoiva yritys on tunnetusti republikaanien tärkeitä rahoittajia ja sen johto ideologisia oikeistofundamentalisteja. Luottamusta ei herätä sekään, että republikaanit kongressissa ovat torjuneet sellaisen lainsäädännön, joka antaisi riittävät kontrollimahdollisuudet väärinkäytösten estämiseen.
Krugman kiinnittää huomiota myös siihen, että kun aiemmin suuryrityksillä oli tapana jakaa vaalirahaa molemmille pääpuolueille, niin nyt ne aikaisempaa yksipuolisemmin suuntaavat tukensa republikaaneille. Tämä ei tapahdu vain ideologisesta mieltymyksestä vaan myös selvien vastapalvelusten odotuksessa. Krugmanin mukaan epäilyt ja suorat näytötkin siitä, ettei odotuksissa ole petytty kasvavat koko ajan, konkurssin tehneestä energiajätti Enronin tapauksesta alkaen. Monet ”kaverikapitalismin” piirteet USA:ssa merkitsevät sitä, ettei Bushin hallinto sittenkään mitään aitoa ja puhdasoppista markkinakapitalismia edusta.
Krugman on ottanut tulilinjalleen amerikkalaisten palvomista ikoneista myös USA:n keskuspankin Federal Reserven johtajan Alan Greenspanin, jonka hän katsoo luopuneen kaikesta objektiivisuudesta ja asettuneen avoimesti Bushin ideologisesti motivoituneen ja keskuspankille uskotun tehtävän kannalta vastuuttoman talouspolitiikan tueksi.
Jos joku kysyy mistä löytyy esimerkki hyvästä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta niin Krugmanin vastaus on: Ruotsista. Hän on vanhastaan ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihailija, mutta myöntää uskonsa horjuneen kun Ruotsi 1990-luvulla ajautui suuriin vaikeuksiin. Nyt näistä vaikeuksista on selviydytty hyvinvointivaltion peruspiirteet säilyttäen, mikä Krugmanin mukaan osoittaa, että ”nice societies sometimes finish first”, eli että mukavat yhteiskunnat voivat olla voittajia.
lokakuu 2004
