Hurst, 286 s., Lontoo 2001
Japani miehittäjänä
Keisarillinen Japani aloitti pitkän imperialistisen kautensa pian Meiji-vallankumouksen jälkeen. Japanin voitto Venäjän laivastosta 1905 vauhditti sekä Venäjän vallankumousta että Japanin nousua suurvallaksi. Japani haukkasi ensin Korean ja ryhtyi sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen paloittelemaan Kiinaa. Mantsuriasta se teki muodollisesti itsenäisen vasallivaltion Mantsukuon.
Japanilaisten imperialistisille pyrkimyksille oli siis malleja olemassa jo ennen toisen maailmansodan alkua ja japanilaismiehityksen ulottamista länsimaiden hallitsemiin siirtomaihin. Kun japanilaiset sitten jo ennen Pearl Harbouria alkoivat vyöryä Kaakkois-Aasian suuntaan ei heillä kuitenkaan ollut valmiita suunnitelmia miehittämiensä maiden hallinnon järjestämiseksi. Avoimena oli myös se, olisiko niissä mitään sijaa edes muodollisesti itsenäisille valtioille.
Yleiskäsitteenä japanilaisten pyrkimyksille oli Greater East Asia Co-Prosperity Sphere. Toistan sen tässä englanninkielisenä, jossa muodossa se japania taitamattomille yleensä esiintyy. (Historiallinen palautuma saattaa myös olla syy, miksi amerikkalaiset ovat luopuneet käyttämästä käsitettä Greater Middle East arabimaiden demokratisoimissuunnitelmissaan.) Jos sen toteutuksen muodoista kiisteltiin Tokiossa niin tarkoituksesta ei ollut epäselvyyttä. Se oli sen piiriin luettujen alueiden ja maiden alistaminen palvelemaan Japanin poliittisia ja taloudellisia intressejä, vähän kuten Hitlerin samanaikaiset suunnitelmat Uudesta Euroopasta.
Japanilaispropaganda painotti muiden aasialaisten kansojen vapauttamista Englannin, Ranskan ja Hollannin siirtomaavallasta ja amerikkalaisten uuskolonialististen pyrkimysten torjumista. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut todellisen eikä aina edes muodollisen itsenäisyyden tarjoamista Japanin ”vapauttamille” kansoille. Siirtomaaisännät karkotettiin Japanin toimesta, mutta heidän tilalleen tulivat japanilaiset. Miehitetyssä Indokiinassa Japani salli Vichyn hallituksen käyttää muodollista siirtomaavaltaansa aina kevääseen 1945 saakka.
Sotaonnen käännyttyä Japania vastaan alettiin Tokiossa suhtautua myönteisemmin Aasian maiden nationalisteihin ja Burman ja Filippiinien sallittiin itsenäistyä yhteistoiminnalle myötämielisten paikallisten poliitikkojen johdolla. Molemmat maat olivat myös jo ennen sotaa saaneet lupauksen itsenäistymisestä ja niiden itsenäisyys myös tunnustettiin lyhyen välivaiheen jälkeen sodan päätyttyä. Näissä maissa yhteistoiminta Japanin kanssa ei myöskään sulkenut siihen osallistuneita poliitikkoja vallasta.
Vaikka Japanin miehitys nopeutti sodanjälkeistä itsenäistymistä myös Indokiinassa ja Indonesiassa, ei japanilaisia missään koettu vapauttajina. Julmuus, jolla japanilaiset kohtelivat käsiinsä joutuneita eurooppalaisia vihollisiaan, on hyvinkin tunnettua, mutta pakkotyöhön alistetun paikallisväestön kohtelu ei ollut paljoa parempaa.
Uusseelantilaisen professorin Nicholas Tarlingin kirja kertoo tiiviisti Japanin imperialistisen historian, kertaa sotatapahtumat ja analysoi japanilaista miehityspolitiikkaa ja sen seurauksia.
syyskuu 2004
