SKS, 505 s., Helsinki 2004
Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa?
Miksi Suomesta ei tullut Neuvostoliiton valtapiiriin suoraan alistettua kommunistien johtamaa kansandemokratiaa hävityn jatkosodan jälkeen? Tätä kysymystä on moni tutkija ja kommentaattori käsitellyt ja antanut siihen vähän erilaisia vastauksia. Majander käy tähänastista tutkimuskirjallisuutta ja muiden antamia vastauksia kriittisesti lävitse ja antaa omansa: siksi, että Suomi oli Pohjoismaa.
Tällaisena se on tietenkin todellisuutta vähintäänkin epätäydellisesti kuvaava yksinkertaistus, samankaltainen kuin Majanderin kritisoima Heikki Ylikankaan vastaus: Suomalaisen kansanvallan pelasti maan maatalouden pientilavaltaisuus. Majander esittää näkemykselleen kuitenkin huomattavan laajat ja uskottavat perusteet. Majanderin selitys sitä paitsi kattaa Ylikankaankin selityksen: pohjoismaissa maatalous oli pientilavaltaista. Ainakin Suomen maatalous oli selvästi lähempänä pohjoismaiden olosuhteita kuin Itä-Euroopassa vallinneita.
Mikko Majanderin väitöskirja koostuu useista eri aikoina ja yhteyksissä julkaistuista artikkeleista, joita on editoitu paremmin yhteensopiviksi ja päällekkäisyyksien vähentämiseksi. Kuten Majander kirjoittaa, ei hänen artikkeleiden kautta rakentuva työnsä ole vielä se kaivattu synteesi, joka odottaa yhä kirjoittajaansa. Mutta vaikka en pidäkään artikkeliväitöskirjoista, niin ei ole syytä kiistää Majanderin tutkijanansioita eikä tämän artikkelikokoelman arvoa. Majander toivookin, että hänen teoksensa oivallusten runsaudessa ja monipuolisuudessa voittaa sen, mitä se monografian koheesiossa on menettänyt. Hänen toiveensa on mielestäni toteutunut vähintäänkin kohtuullisesti.
Kun kirjoittaja itse pahoittelee synteesin puuttumista, on siinä osin turhaa vaatimattomuutta, sillä kirja kuitenkin kattavasti tarjoaa ne ainekset, joista tällainen synteesi olisi laadittavissa. Nimenomaisen synteesin puuttuminen vapauttaa minut myös sellaisen yrittämisestä tällaisessa lyhyessä arviossa. Voin tyytyä muutamien erityisen kiinnostavien asioiden esiin nostamiseen.
Sosialidemokraattien pohjolan yhteydet ovat tulleet melko laajasti kartoitetuksi jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa. Sen rinnalla kommunistien pohjolan suhteita on käsitelty paljon vähemmän, mitä aukkoa Majanderin työ hyvin paikkaa. SKP:n suhde pohjoismaiseen yhteistyöhön oli, NKP:n selkeitä ohjeita seuraten, torjuvan kielteinen. Kun pohjoismaiden kom-puolueet kokoontuivat helmikuussa 1948 Oslossa, saivat he Hertta Kuusiselta kuulla, miten
”Me [SKP:ssä] lähetämme rakkauskirjeitä itään ja asetumme pohjoismaista blokkia vastaan. Kotimme on Pohjolassa, mutta vain maantieteellisesti. Nordismi on yhtä kuin länsiblokki. Me haluamme paktin Neuvostoliiton kanssa.”
Mielenkiintoinen on myös Majanderin kartoitus SDP:n suhteista Englantiin ja sen valtaapitävään työväenpuolueeseen, jolla oli huomattavan suuri merkitys juuri tutkimusajanjakson vuosina, ennen kuin amerikkalaisyhteydet nousivat (ainakin rahoituksellisesti) labour-yhteyksiä merkittävimmiksi.
Majander tekee myös yhden mielenkiintoisen havainnon, jota ei kuitenkaan pitempään jää pohtimaan. Kun SKP ratkaisevassa vaiheessa v. 1947 Zdanovin käskyllä komennettiin lujittamaan sisäpoliittista otettaan, asetettiin puolueen poliittista työtä johtamaan pieni viisihenkinen sihteeristö, johon nimettiin Ville Pessi, Martti Malmberg, Aili Mäkinen, Hertta Kuusinen ja Inkeri Lehtinen. Tämä on varmaan ylittämätön naisvallan keskittymä koko tosiasiassa hyvin miessovinistisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen historiassa aikana, jolloin Suomessa yksikään muu poliittinen liike ei vielä ollut nostanut naisia tällaisiin asemiin.
Terijoen hallituksen opetusministerinä toiminut Inkeri Lehtinen oli tuolloin vielä Neuvostoliiton kansalainen, joten SKP ei hänen nimitystään julkisuudessa esitellyt. Majander pitää häntä paljon merkittävämpänä todellisena vaikuttajana kuin esim. häntä tunnetuimpia paluumuuttajia Tuure Lehen ja Armas Äikiä.
Majanderin kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja sivujuonteita, jotka houkuttelevat seuraamaan niitä pidemmällekin. Kirjan tärkein anti on kuitenkin se kokonaiskuva, joka artikkeleista hahmottuu Suomen asemasta ja Suomesta käydystä valtataistelusta sodanjälkeisinä vuosina. Se, että Suomi säilyi demokraattisena pohjoismaana, ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys.
marraskuu 2004
