SKS, 471s., Helsinki 2004
Pelastiko Ryti-Ribbentrop-sopimus Suomen v. 1944?
Ns. Rytin-Ribbentropin sopimus oli Tasavallan presidentin Risto Rytin varmentamattoman Adolf Hitlerille osoitetun kirjeen muodon saanut kesäkuussa 1944 annettu sitoumus, jossa presidentti sitoutui siihen, ettei Suomi tekisi Saksan suostumuksetta erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Vastikkeeksi Saksan puolestaan lupautui antamaan Suomelle sen Kannaksen suurhyökkäyksen johdosta tarvitseman avun joukkojen ja asetoimitusten muodossa. Rintamatilanne ja tieto siitä, että Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista pakotti Suomen Hitlerin vaatimaan sitoumukseen, jonka kätilönä toimi kutsumatta Suomeen lentänyt valtakunnanulkoministeri Ribbentrop. Suomalaiset jättivät sopimuksen kuitenkin tahallaan varmentamatta ja viemättä eduskuntaan, jolloin siitä voitiin presidentinvaihdoksen kautta vapautua, kun rintamatilanne Saksan aseavun turvin oli ensin saatu vakautettua.
Suurin piirtein näin menee historiantutkijoiden valtavirran kansakunnan viralliseksi totuudeksi vakiinnuttama kertomus Ribbentrop-sopimuksen synnystä ja merkityksestä. Sen on ottanut käsittelyynsä Markku Jokisipilä tuoreessa väitöskirjassaan, joka pyrkii osoittamaan kohta kohdalta tämän virallisen kertomuksen paikkansapitämättömäksi.
Yksi tähän suureen kertomukseen kuuluva väite on, että suomalaiset kävivät jatkosodan aikana koko ajan erillissotaansa ilman mitään liittosuhdetta Saksaan, jonka pyrkimykset liittosuhteen solmimiseen se pystyi aina Ribbentrop-sopimukseen saakka torjumaan. Jo paljon ennen jatkosotaa saksalaiset olivat kuitenkin tottuneet hoitamaan suhteensa Suomeen ennen muuta sotilaslinjaa pitkin, eikä heillä ollut tarvetta kirjallisiin välipuheisiin.
Saksan suhtautuminen muuttui keväällä 1943, jolloin Suomen hallitus reagoi Yhdysvaltain esittämään rauhanvälitystarjoukseen lähettämällä ulkoministeri Henrik Ramsayn Berliiniin kysymään saksalaisilta näiden mielipidettä asiasta. Se ei ainoastaan ollut jyrkän torjuva, vaan herätti ensimmäistä kertaa saksalaisten epäilyn Suomen pyrkimyksiin nähden. Nyt Saksa vaati Suomen hallitusta antamaan tietyllä tavoin liittosuhdetta tarkoittavan julistuksen. Vähemmän tunnettua on, että sotapolitiikan sisärengas – Ryti ja hallituksen ulkoasiainvaliokunta – oli jo suostumassa tähän, mutta se saatiin torjutuksi Mannerheimin ja Fagerholmin johtaman hallituksen vähemmistön toimesta.
Itse Ribbentrop-sopimus ei syntynyt sotilaallisen pakon vuoksi. Rintamalinja oli jo saatu vakautettua ja Neuvostoliitto siirtänyt sotatoimiensa painopisteen eteläisimmille rintamille kun sopimus tehtiin. Saksa toimitti kyllä vuonna 1944 ratkaisevaa aseapua Suomelle, mutta se oli annettu ja käytössä jo paljon ennen Ribbentrop-sopimusta. Kuitenkin se, että esim. varhemmin keväällä Suomeen tuodut uudet panssaritorjunta-aseet saatiin rintamalle pääosin vasta suurhyökkäyksen alettua, jätti useimpien suomalaisten mieliin virheellisen kuvan siitä, että vasta Ribbentrop-sopimus olisi käynnistänyt mittavan aseavun.
Ilma-aseen osalta tärkeä vahvistus Suomelle oli taisteluosasto Kuhlmeyn ja sen syöksypommittajien lähettäminen Suomeen, mutta se oli antanut ratkaisevimman panoksensa taisteluihin jo ennen Ribbentrop-sopimusta. Jos sitten Saksa todella olisi Ribbentropin uhkauksen mukaisesti vetänyt jo antamansa vahvistukset pois Suomesta. ei tälläkään enää olisi ollut ratkaisevaa vaikutusta Suomen puolustuskykyyn. Myös sotatarvikevarastot olisivat hyvinkin riittäneet ainakin vuoden 1944 loppuun saakka.
Kaiken lisäksi Ribbentropin uhkaus oli ilmeisen katteeton. Jokisipilän mukaan sille, että Ribbentrop olisi todella puhelimitse saanut Hitleriltä tällaisen uhkavaatimuksen esitettäväkseen, ei ole muuta todistetta kuin Ribbentropin oma kertomus. Hitlerin aiemmin ja myöhemmän käyttäytymisen perusteella Jokisipilä päättelee, että kyseessä oli kolmannen valtakunnan valtakeskuksesta jo marginalisoituneen ulkoministerin uskallettu bluffi, joka onnistuessaan olisi palauttanut hänet führerin suosioon.
Suomalaiset eivät myöskään juonineet jättämällä sopimuksen tarkoituksella viemättä eduskuntaan. Näin meneteltiin siksi että tiedettiin, ettei eduskunnan enemmistö olisi sitä koskaan hyväksynyt. Saksalaiset eivät myöskään olleet niin tietämättömiä Suomen valtiosäännön hienouksista ja varmennuksen merkityksestä, kuin meillä on selitetty.
Kaiken tämän Jokisipilä esittää alkuperäisaineistoon sekä kattavasti vanhempaan, myös valtavirran kanssa ristiriitaisiin näkemyksiin päättyneeseen vähemmän tunnettuun tutkimukseen tukeutuen. Asiaan myös kuuluu, että Jokisipilä käy paikoin reippaaseenkin polemiikkiin vanhempien tutkijoiden kanssa, sekä heidän suurin selitystulkintoihinsa että detaljituloksiinsa viitaten.
Jokisipilän työn pääteemoihin liittyen on vaikea esittää kovin vakavia huomautuksia. Sivujuonteista huomio kiinnittyy kuitenkin Jokisipilän ohimennen esitettyyn toteamukseen, jonka mukaan USA:n presidentti ”Roosevelt oli ryhtynyt sotaan vain johtaakseen huomion pois New Dealinsa kohtaamasta sisäpoliittisesta katastrofista, Euroopan kohtalo ei häntä kiinnostanut”. Tämän kohtalaisen yllättävän ja tuoreen näkemyksen tueksi ei kuitenkaan viitata mihinkään lähteisiin.
toukokuu 2004
